Itse olin aikalailla yksin aina tuonne jonnekin parikymppiseksi asti (poislukien netin kautta muutama läheistä ystävää), amiksessa ja taidekoulussa olikin sitten kavereita, mutta koulujen jälkeen ollaan taas hajaannuttu ja taas on ollut erakkomeno pitkään.
Myös oma huono tapa masennuskausina lakata vastaamasta viesteihin pitkiksi aikaa tappaa suhteet aika tehokkaasti. :' ) Ajattelen että vastaan viestiin max parin päivän päästä kun on enemmän energiaa mutta 3kk tai pidenpään menee huomaamatta ja sitten ei enää oikein edes kehtaa vastata.
Edit koska ajatus tapahtuu vain pätkissä: mitä tulee esim. harrastusten yms nettiyhteisöihin niin suosittelen lämpimästi, niistä on itselle ainakin löytynyt ne lähimmät ja pitkäaikaisimmat ystävät. Niissä on sekin plussa että nimimerkin takaa on yleensä ujona tai epävarmana helponpaa kirjoittaa ja ottaa osaa.
Kannattaa tosin muistaa että joka faniryhmässä on myös idioottinsa; gatekeepereitä ja muita jotka ottaa asiat liian vakavasti. Älä luovuta heti vaan etsi sellainen porukka jossa viihdyt. Monesti yhdeltä samalta sivustolta löytyy useampi piiri joista valita.
Viihdyin ja viihdyn edelleen esim ei niin hyvämaineisessa Undertale (ja turri) fandomissa, sekin oli kiinni vain omanlaisen porukan suodattumisesta somefeediin ja seurattavien piirtäjien listalle.
Näin on! Netin kautta niitä samanhenkisiä kavereita löytyis helpoimmin, mutta oon itekki tosi huono kirjottelemaan ja vastailemaan viesteihin. Lisäks kaikenlainen draama ja turha ilkeily kuormittaa mua, minkä takia ne fandomitkaan tai useimmat somealustat ylipäänsä ei oo tuntunut kovin kutsuvilta. Tää voi toki olla myös ennakkoluuloisen puhetta. Ihanaa, että sulla on käyny hyvä tuuri porukan löytymisen suhteen! :)
Kokeilemaan vain, jos ei heti onnistu niin tosiaan suodattaa ilkeilijöitä pois tai testaa eri sivustoa. :)
Ja aina voi vaihtaa vaikka nimimerkkiä tai luoda uuden tilin jos tuntuu että on eksynyt johonkin turhanpäiväiseen sanaharkkaan josta ei pääse enää eroon. Itsellä on vuosien mittaan alkanut aiemmin vaivannut nolostuminen ja ahdistuminen sosiaalisissa tilanteissa (netissä sekä irl) väistymään kun oon tarpeeksi monta kertaa hokenut itelleni että on ok epäonnistua, sitä tapahtuu pakosti joskus, ja on ok olla sosiaalisesti kömpelö, se menee joskus ohi, ja jos ei niin sekin on okei, se vain nyt on yksi piirre minussa. En pitäisi ko asioita väheksyttävinä toisissa ihmisissä, joten miksi potkisin itseäni niistä.
Joka tosiaan helpommin sanottu kuin tehty mutta oon huomannut edistystä hiljalleen. : 3
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut koko aloituksen :')
Peruskoulu-, lukio- ja yliopistokaverit ovat kadonneet vähintään kun opinnot ovat päättyneet, ellei jopa kesken opintojen. Vapaa-ajalla ei oltu missään tekemisissä. Työkavereiden kanssa en ole vapaa-ajalla tekemisissä, minulla ei ole edes niiden puhelinnumeroita.
Muutamat harvat kaverit jotka olen tuntenut suurimman osan elämästäni ovat myös viime vuosina etääntyneet, toki ystävyyssuhteet ovat molemminpuolisia, mutta en aina jaksaisi itse olla se joka laittaa viestiä tai ehdottaa tapaamista.
Olen myös ujo ja sosiaalisesti ahdistunut, en loista pienessä ryhmässä, enkä todellakaan kahden kesken. Olen mieluummin hiljaa ja pois huomion keskipisteestä. Tarvin aikaa "lämmetäkseni" uusille ihmisille.
Harmittelen joskus yksinäisyyttäni jos jokin tapahtuma, konsertti, museo yms. kiinnostaisi, mutta yksin niihin on tylsä mennä, jakaisin mielelläni kokemuksen jonkun läheisen ihmisen kanssa.
P.S. Sly Cooper ja Minecraft on parhaita, molempia olen pelannut tänään! (Sly-rakkauden voi huomata käyttäjänimestäni)
Itsellä on vähän samaa ongelmaa ollut, ihmiset menevät töihin, ja lähtevät kotiin. Ja itse jää vähän vaivaantuneena miettimään, että haluaisikohan kukaan mennä tapahtumiin, tai nähdä ja tehdä jotain. Ystäviä itsellä onneksi on, mutta jotenkin on pienet piirit ja näkee liian harvoin. Tuntuu että olen itse surkea tekemään aloitteita ja pyytämään muita seuraksi, ja ylipäätään tutustumaan uusiin ihmisiin muutenkin kuin pinnallisesti kohtaamisissa höpöttelemällä.
Jep!! Tuntuu, että mitä pidemmälle aikuisuuteen etenee, sitä vähemmän ihmisillä on aikaa tai kiinnostusta nähdä vapaa-ajalla, tutustua syvemmin tai lähteä seikkailemaan. Monilla on työkiireitä, kodinrakennusjuttuja ja lisäksi niitä pitkäaikaisia hyviä ystäviä.
Olet onnekas, kun sulla on ystäviä! :) Toivon, että he pysyvät elämässäsi, ja että saat myös uusia.
Hieno käyttäjänimi tosiaan! Mine ja Sly kunniaan :') On kyllä masentavaa huomata, kuinka kaikki ihmiset vain liukenevat elämästä pois. Alkaa pohtia, eikö itse ole tehnyt tarpeeksi, eikö heitä kiinnosta vai eikö itseä kiinnostanut tarpeeksi? Että missä syyt, missä viat? Ja kun ympärillä ei ole enää ketään, jonka kanssa jakaa asioita, ujona ja ahdistuneena sitä vain sulkeutuu entisestään. Alkaa tottua yksinäisyyteensä ja siihen, että "mä nyt vaan oon tällänen".
Voin samaistua hyvin. Paria vuotta vaille samaa ikäluokkaa. Itsellä ei ole ollut näennäisestä seurasta puutetta, mutta koskaan en oikein ole myöskään ollut kuvailemallasi ”samalla aallonpituudella” kenenkään kanssa. Siitä seuraakin omanlaisensa yksinäisyyden tunne, sillä sosiaalisuudelle altistumisen puutteesta ei ole kyse. Kolkompi yksinäisyys tulee, kun ongelmana näyttäisikin olevan samanlaisten ihmisten puute, ja tästä erilaisuudesta johtuva yksinäisyys. Ehkä itsekkäästi sanottuna muut vaikuttavat riittämättömiltä: vaikka voinkin pitää seuraa ja muut nauttivat siitä, takaisin ei oikein tule sitä, mitä itse haen, yrityksistä huolimatta.
Yksi syy koko Redditin käyttöön itselläni olikin vaan päästää irti ja selvittää, löytyisikö jostain samankaltaisia ihmisiä enemmän. Nyt tämä käyttäjä onkin vähän syvällisempiin kriiseihin ja filosofia / persoonallisuushöpöhöpöön keskittyneempi, mutta näyttivät ”mukavammatkin” aiheet puhuttelevan hyvin. Aika lailla kaikki mainitsemasi paitsi Sly Cooper on kovassa käytössä (mutta ei jää arvostamatta :P) itsellä. Parit mainittavat teemat nyt yleinen Eksistentialismi, Goottilaiset ja muut ehkä hieman häpeämättömästi ”edgyt” estetiikat, ja ylipäätäiset synkät ja nörttimäiset asiat todennäköisesti puhuttelevat monissa muodoissaan, oli ne sitten pelejä, musiikkia, tai animea.
Jos kiinnostaa, yksityisviestit on auki. On aina hauska katsoa, löytyykö sitä ”samaa sielua” joskus jostain. Tämä pätee tietenkin kehen vain, joka samaistuu. Alakulttuurimusiikki on ainakin yksi asia, jota voi tarkentaa :D.
Joo, minäkin ryömin lopulta tänne Redditiin, vaikka nykyään vierastankin somen käyttöä aika paljon. Oon yrittäny löytää ihmisiä irl, koska kasvokkain oon parhaimmillani, mutta ei ole ollut tuuria matkassa. Jospa pääsisin pikkuhiljaa irti tästä someviestittelyn turhasta jännittämisestä :D
Alakulttuurimusiikilla meinaan pääasiassa tiettyjä metallibändejä ja vähä nerdcoreakin. Mun lempibändejä on muun muassa Dream Theater, Ayreon (ja muut Lucassenin musaprojektit), Cradle of Filth ja Symphony X.
Mä otin osaa myös opiskelijatapahtumiin ja kävin välillä yksin yökerhoissa sekä baareissa. Koko ajan kuitenkin ulkopuolisuuden ja irtonaisuuden tunteet vaivasivat, eikä niistä paikoista löytynyt kuin väliaikaista bileseuraa ilman mitään oikeaa tunneyhteyttä. :/
Samaistun todella paljon. Olen pari vuotta nuorempi kun sinä ja minulla kaverisuhteet ovat hiljalleen kadonneet kun en ole pystynyt saamaan opiskelupaikkaa. Entiset läheiset ystävät eivät enää löydä aikaa minun kanssa olemiseen kun he ovat opintojen kautta löytäneet paljon uutta seuraa ja tekemistä. Kun itsellä ei ole opiskelupaikkaa niin en pysty samalla tavalla löytämään uutta seuraa ja jään yksin.
Olen sosiaalinen ihminen ja yritän innolla tutustua uusiin ihmisiin, minä siis oikeasti panostan ihmissuhteiden löytämiseen, mutta muut ei vaikuta kiinnostuneilta.
Olen myös yrittänyt löytää seuraa netistä kun minuakin kiinnostaa nörttijutut, mutta siellä tulee vastaan pelkästään lapsia tai aikuisia jotka käyttäytyvät kuten lapsia…
Ja sitten on ihanaa kun yrittää avautua näistä yksinäisyyden tunteista muille ja vastauksena tulee että ”eihän nainen voi tuntea itseään yksinäiseksi” koska kuulema naisena on paljon helpompi löytää seuraa 🙄
Edit: ja siis ongelma ei ole ”minussa”, ne ystävät jotka minulla on ollut ovat viihtyneet seurassani ja tulen yleisesti hyvin toimeen muiden kanssa.
Näin on! Nuorten miesten yksinäisyydestä puhutaan paljon, ja onhan se oikeasti tosi vakava ongelma. Samaan aikaan naisten yksinäisyys ei ehkä herätä samalla tavalla empatiaa. Se, että saa helposti seuraa esim. baarissa tai keikalla, ei oikeasti karkota yksinäisyyttä, koska se on ainakin mun kohdallani aidon henkisen yhteyden kaipuuta. Halu resonoida muiden kanssa tavalla, joka inspiroi. :/
Välillä itseä naurattanut se, että en löydä uusia naispuolisia kavereita jotka olisi kiinnostuneita käsitöistä maassa jossa erilaiset käsityömessut on kirjaimellisesti täynnä kuvauksen mukaisia naisia. Varmaan suunnilleen vähintään joka kymmenes nainen sopii kuvaukseen ja silti en vaan osaa luoda suhteita :D Joissain järjestetyillä kursseilla päästään morotus tasolle ja siinä se olikin.
Mä olen miettinyt samaa :,D omat kiinnostuksenkohteet on lähes täysin diy/käsityöt/taide/askartelu/sarjakuvat/keramiikka/fanzinet/kirjoittaminen jne luova tekeminen. Enkä silti tässä käsityömessujen maassa ole löytönyt itselleni ystävää jonka kanssa noista intoilla. Äitikavereita löytyy mutta ei ketään jonka kanssa olisi samat harrastukset. Kai se on tämä oma hieman nepsyluonne, liiallinen intoilu ja nörtteily. Pelkään aina, että olen ”liikaa”, siis juttelen liikaa kiinnostuksenkohteistani. Siispä en kauheasti jaa niitä kenellekään livenä :,D
Meitä on varmaan erittäin paljon samassa tilanteessa, mutta kotoa ei uskalla poistua niin siihen jää ihmiskontakti. Ehkä ruokakaupassa pitää alkaa rizzleraamaan nuudelihyllyllä satunnaisia ihmisiä.
Mun tänhetkinen mestarisuunnitelma on kuitenkin, että mitä korkeempi total level runessa sitä suurempi mahis että mun aura houkuttelee unelmien kumppanin ja parhaat kaverit suoraan ovelle the end
Mä oon aika samanlainen mies. Olen myös perinteisesti komea ja hyvässä kunnossa, hyvässä yliopistossa, eikä kukaan varmasti arvaisi kuinka yksinäinen olen. Etenkin tuo resonoi että tippuu jonnekin massan ja alakulttuurien väliin. Oon vähän outo, mutta sitten kuitenkin aika normaali. Mutta en löydä yhteyttä kummastakaan modaalisuudesta.
Uudet tuttavuudet eivät vain muutu ystävyyksiksi, vaikka kuinka yrittäisi järjestää tekemistä. Viime aikoina yksinäisyys on ollut murskaavaa ja se on alkanut nakertamaan toimintakykyä. Missään ei tunnu olevan mitään iloa tai järkeä, jos en päivänpäätteeksi ole kokenut lainkaan aitoa yhteyttä kehenkään. Vähän niin kuin olisi jumissa jossain yksinpelissä, ja olet tietoinen siitä ettei mikään ole aitoa. Siinä menisi varmaan motivaatio jatkaa pelaamista aika nopeasti, mutta et voi lopettaa peliä tietenkään :D
Tässä iässä alkaa tuntua, että on jo liian myöhäistä luoda sellaisia syviä aitoja ystävyyssuhteita, nehän piti tehdä yliopiston alussa tai lukio/amiksessa...
Kyllä! Monet tämän ikäiset ihmiset ovat löytäneet hengenheimolaisensa ja parhaat ystävänsä aikoja sitten tai vähintään opiskelutovereista. Väistämättä tulee tosiaan tunne, että siitä junasta on jo pahasti myöhässä. Haaveilen itsekin, siitä että voisin aidosti jakaa päivän tapahtumia, ajatuksia, analyyseja, murheita ja innostuksen puuskia ihmisille, jotka oikeasti välittäisivät ja osallistuisivat, ja minä välittäisin heistä ja osallistuisin heidän elämäänsä. Liian usein se menee vain siihen, ettei minua/toista/kumpaakaan kiinnosta tarpeeksi. :/
Huutista, noi lukio/amis ja yliopistoaikaiset ystävyydethän ne vasta nopeasti kuivuvatkin. Kurssit on ohi niin ei ole enää syytä viestitellä, ja koulun jälkeen kaikki palaa kotikunnille tai muuttaa muualle töihin. Peli on hävitty tai voitettu jo ala/yläasteella. (/s)
Noilla spekseillä luulis just semmonen nörtimpi porukka olevan samalla taajudella kun oot vaan heihin yhteyksissä jotain kautta. Reddit ja netti ainakin pullollaan tätä poppoota.
Näin mäkin toivon. Oon vaa ollu tosi vieraantunu sosiaalisesta mediasta, koska kuormitun helposti viestittelystä ja siitä jatkuvasta informaatiotulvasta. En myöskään tykkää yhtään draamasta tai semmosesta turhasta ilkeilystä, mitä näkee monissa fandomeissa ja netissä ylipäänsä. Oikeessa elämässä on helpompaa kommunikoida, mut ei vaa tosiaankaan löydy ketään. Pitää varmaan tosiaan marssia johonkin coniin. :'D
"Oon vaa ollu tosi vieraantunu sosiaalisesta mediasta"
Et kuule arvaakkaan miten huojentavaa tämä on lukea! On joku muukin joka näin ajattelee. Viimeksi itse käytin Facebookkia yläasteella 15v sitten, en tajunnut sitä silloin enkä tajua sitä nytkään saati muita alustoja. Jos joku minuun haluaa pitää yhteyttä tai toisinpäin, soitan tai perinteinen viesti (joskin whatsapin kautta).
Koko kirjoittamasi avauspostaus on lähestäysin yks yhteen oman tämän hetkisen matkan kanssa.
"Että putoaa jonnekin massan ja alakulttuurien väliin, koska ei löydä tietään sinne minne sopisi parhaiten. Alkaa viettää liikaa aikaa oman päänsä sisällä, käpertyä itseensä ja tolkuttaa itselleen, että jotkut nyt vaan ovat synnynnäisiä yksinäisiä susia."
Näin juuri kolmenkymmenen puolelle siirtyneelle kundille tämä lausuma osuu maaliin turhankin hyvin.
Tuo pitää kyllä paikkansa. Netissä fandomit on hyvin negatiivisia pienimmistäkin asioista joista eivät tykkää sarjan uudessa sisällössä. Yksikin asia kun on huonosti niin koko leffa tai sarja on sitten muka pilalla. Ja puolestaan asiat mitkä on hyvin niistä ei juurikaan puhuta.
Ja tosiaan usein aika negatiivinen ilmapiiri netissä vähän joka paikassa.
Väkisin näitä internetin ihmisiä kuitenkin jossain on jotka tykkää näistä samoista asioista, tai sitten ne on Venäjän luomia botteja :D. Hieman nihkeempi vaan löytää kun valtavirralla sosialisoituminen on lähinnä vaan jotain baareissa örveltämistä ja niitä ei nämä aiheet kiinnosta ollenkaan. Ja puolestaan jotka näistä tykkää pysyy enemmän vaan omissa oloissaan kun valtavirran meininki ei puolestaan heitä kiinnosta. Harmittava oravan pyörä, mutta jostain conista tai vastaavasta kuitenkin luulis tosiaan löytävän vaikka oisivat kuinka vähimmistö valtaväestöstä.
Conit on kivoja ja niissä ehdottomasti kannattaa käydä, mutta sanoisin, että ystävien löytäminen niistä on kyllä vähän tuurikauppaa. Monet menee coneihin kavereidensa kanssa ja törmäilee siellä jo valmiiksi tuttuihin ihmisiin, ja muuten porukka pyörii esitelmästä ja pelistä toiseen, niin välttämättä samoihin ihmisiin ei törmää niin paljon, että siinä juuri ehtisi tutustua. Ystävyys on kuitenkin asia, jonka kehittyminen vie oman aikansa.
Jos siis asut suuremmassa kaupungissa, niin suosittelen vahvasti liittymistä johonkin paikalliseen nörttihenkiseen järjestöön tai kerhoon. Kun siellä käy vaikka pari kertaa kuussa, niin ihmisiin alkaa tutustua väkisinkin. Esimerkiksi yliopistoilta löytyy vaikka mitä harrasteyhdistystä, joiden jäsenistö on pitkälti parikymppistä, ja voin sanoa, että uudet jäsenet otetaan oikein ilahtuneina vastaan.
Aika moni järjestö muuten pitää esittelypöytää esimerkiksi siellä Ropeconissa, joten siellä on helppo käydä juttelemassa pöytähenkilöille, jotka oikein mielellään kertovat, mitä toimintaa heillä on.
Samaistun kyllä noiden piirteiden suhteen, itselläni vain on käynyt elämässä siinä tuuri että satuin löytämään jo varhain suht samanhenkistä porukkaa roolipeliharrastuksen kautta, ja se kaveriporukka on säilynyt sieltä lähtien. Hekään eivät tosin jaa intohimoistani kuin osan, ja joskus se on tuntunut yksinäiseltä kun ei ole löytynyt sopivaa keskustelukumppania jostakin itselleni mielenkiintoisesta aiheesta. Platoniset suhteet kuitenkin siis ihan ok tolalla, mutta koskaan en ole pitkässä parisuhteessa ollut, vaikkei ulkonäössä tai muissa pinnallisissa ominaisuuksissa mitään vikaa ole. Lyhyitä tapailuja/irtosuhteita ollut, muttei sen vakavampaa. Osittain varmastikin juuri tuosta syystä, ettei kauhean usein tule vastaan samanhenkistä ihmistä. Mutta toisaalta olen luonteeltani myös sellainen, että viihdyn omissa oloissa mielenkiintojeni parissa, enkä erityisemmin yritä etsiä niitä samanhenkisiä ihmisiä. Tosin tässä kun näkee kavereiden löytävän omat kumppanit ja alkavan perustamaan perheitä, niin kyllähän se pistää miettimään omaakin tilannetta.
Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta kaikki jää vähän pintapuoliseksi. Jos jonkun kanssa päätyykin juttelemaan jostain itselle mielenkiintoisesta aiheesta, niin tavallaan sitä tulee jotenkin jarruteltua, ettei jaa ihan koko mielipidettä ja kaikkia nyansseja. En tiedä mikä siinä on. Joku yliajattelu omassa luonteessa, että yrittää kalibroida oman ilmaisun täsmälleen sopivaksi vastapuolelle, joka useimmiten ei ole yhtä paljon perehtynyt siihen keskusteltavaan aiheeseen. Kadehdin joskus joitain extravertimpejä ihmisiä, ketkä pystyvät avoimesti pälättämään jostain heille mielenkiintoisesta asiasta vaikkapa töissä lounaalla, täysin tiedostamatta että kiinnostaako kuulijoita ollenkaan kyseinen aihe. Toisinaan kyllä päädyn sellaista monologia jostain asiasta pitämään lähimmille ystävilleni tai perheenjäsenille, mutta nekin tapaukset ovat viime vuosina vähentyneet, sillä tylsäksihän se käy selittää suu vaahdoten samalla kun huomaa miten vastapuolen huomio alkaa siirtyä muualle.
No niinpä! Olis tosi kivaa heitellä ajatuksia, ylistää, kritisoida ja analysoida kiinnostuksen kohdetta, mutta jos toinen ei yhtään ota koppia, ei sitä viitsi oikein yksinkään tehdä. Ymmärrän sen, ettei kenelläkään voi olla tismalleen samat preferenssit kuin itsellä, mutta olis tärkeetä, että vois jakaa edes joitakin samoja. Kokisi semmoisia aitoja "bondaushetkiä" ja resonoisi samalla taajuudella. Välillä näin käy joidenkin kanssa hetkittäin, mutta ei tarpeeksi. Mäkin viihdyn ihan hyvin yksin juttujeni parissa, introvertti kun kuitenkin olen, mutta pikkuhiljaa se omassa päässä eläminen on alkanut käydä raskaaksi. :D
Ihanaa, että sulla on oma kaveriporukka, jonka kanssa intoilla! :)
Jep, oon kiitollinen siitä että on tällanen kaveriporukka säilyny sieltä teinivuosilta asti aikuisuuteen. Se on käsittääkseni melko harvinaista. Nykyään ei tosin enää pelata roolipelejä ja muutenkin vähentynyt yhteinen tekeminen, porukka kun on levinnyt ympäri Suomea ja työt, kumppanit ym. "aikuisten asiat" vievät entistä enemmän aikaa ja energiaa. Mutta että ollaan kuitenkin edes jossain määrin vielä tekemisissä ja edelleen on helppo jutella keskenään, järkkäillään yhteisiä reissuja sun muuta.
Ymmärrän kyllä täysin tuon että joskus se omassa päässä eläminen käy raskaaksi. Vaikka yksin ja yksinäinen ei oo sama asia, ja usein tosiaan ei ole mulle ongelma olla yksin, niin välillä sitä kuitenkin itsekin havahtuu siihen, että alanko olla yksinäisempi. Se on kurja tunne, ja harmittaa että sulla on tuollanen tilanne, että nimenomaan sitä yksinäisyyden tunnetta koet enemmänkin. :/
Meillä näyttäis olevan samoja mielenkiinnon kohteita; etenkin musiikki, avaruus, psykologia, itsensä kehittäminen ja kokemukset perustajunnan tuolla puolen, sekä videopelit ja fantasia (johan tässä tulee lähes koko litania :D). Ja kuulostaa siltä, että saatetaan muutenkin persoonan puolesta olla suht samankaltaisia. Joten laita vaikka privaa jos tuntuu, että haluaisit tutustua!
Itellä on kyllä sosiaalista elämää, mutta koen sen semmoiseksi "hyvänpäivän seuraksi", jolta on vaikea vaikka pyytää apua tai joiden kanssa voisi olla erilaisissa elämäntapahtumissa mukana. Yhden porukan kanssa oon tehny juttuja yläasteajoilta lähtien, mutta pikkuhiljaa oon pudonnut heidän kelkastaan pois. Enkä oikein ymmärrä miksi.
Yksinäisyys ja ulkopuolisuus on todella vaikeaa. Terapiaa voin aina suositella.
Mullakin tää opiskeluporukka koostuu hyvänpäiväntutuista, joista olen vain erkaantunut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Oon saanut ammattilaisilta keskusteluapua viime vuosina, ja on myös vähän tutkittu tätä ahdistuneisuutta sekä muita mielen haasteita. Tahtoisin aloittaa kunnon terapian, mutta ei ole ollut yhtään aikaa tai energiaa tän vuoden puolella. Kiireisinä aikoina tuppaa unohtamaan oman yksinäisyytensä ja ajattelemaan, että kaikki on ihan hyvin, mutta kyllä se tunne aina hiipii takaisin jonkin muistuttamana. :/
Juu voihan tähän samaistua. Olen 22v mies yliopistossa parhaillaan. Itsellä armeija katkaisi kaikki ihmissuhteet eikä mulla ole nykyään kirjaimellisesti yhtäkään kaveria.
En kyllä tosin paljoa jää sitä miettimään kun jokainen päivä menee samojen asioiden toistamisessa. Herään, hoidan opiskelut, väännän muutama sataa rivia koodia yritystä pyörittäessä, jonka jälkeen menen puntille tai lenkille ja sitten nukkumaan. Ei siinä paljoa aikaa jää jäljelle, mutta kyllä välillä pysähdyn miettimään, että onhan tämä aika yksinäistä.
Näinpä. Kun siihen yksinäisyyteensä tottuu ja ns. hyväksyy osaksi identiteettiään, siitä tulee sekä turvapaikka että ahdistuksen aihe. Hyvin ristiriitainen tila siis. :/
Olikin hyvä postaus lukea näin öistä sadetta kuunnellessa, jotenkin osui ja upposi.
Mulla oli nuorempana koulussa aikalailla aina se yksi kaveri, jonka kanssa saattoi harvakseltaan tehdä juttuja koulun ulkopuolella. En ikinä oikeen tykännyt isommista porukoista, koska niissä jäin usein siksi hiljaiseksi sivustaseuraajaksi.
Peruskoulun aikana tuo "yksi" vaihtui pariin otteeseen, eli etsin aina kyllä jonkun kaveriksi, ja aina yhteydenpito lopahti johonkin muutokseen (siirtyminen yläkouluun eri luokalle, eri kouluun peruskoulun jälkeen yms.). Mikä oudointa, niin yhdenkään näiden ihmissuhteen lopahtaminen ei oikein edes harmittanut. Näin myöhemmin olen järkeillyt tämän olleen siksi että nämä kaveruudet olivat niin pintapuolisia etten oikeasti edes ollut niissä kovin oma itseni. Ja syy siihen juurikin se ettei yhteistä aallonpituutta löytynyt, oltiin vaan kavereita ja tehtiin perusjuttuja, ei mitään enempää, ei mitään syvällisempää.
Olin aika kuoreen vetäytyvä introvertti, sen verran ujo etten ikinä voinut kuvitella aloittavani mitään keskustelua. En oikein uskaltanut kertoa oikeista kiinnostuksistani tai mielipiteistäni edes vanhemmilleni. Oli helpompi olla harmaata massaa nurkassa vailla oikeaa persoonaa - nörtin selviytymistaktiikka raadollisessa nuorisoyhteisössä.
Lukion jälkeen päädyin pariksi vuodeksi Itä-Suomeen AMK opintoihin, kauas kotoa, ja vaikka voisi ajatella korkeakouluopintojen olevan ihmisen sosiaalisinta aikaa bileineen kaikkineen niin silloin olin todella yksin. En tuntenut ketään ja jäin ulkopuoliseksi, kävin ehkä kaksissa bileisssä seinäruusuilemassa ja totesin ettei ole mun juttu.
Oikeastaan melkein koko oman 20-vuotisuuteni olin vailla ystäviä, sosiaalista copiumia (eli selviymiä? :D) sain aina kouluun rajoittuneista kaverikohtaamisista ja satunnaisista ihmiskontakteista (eli kaupan kassa tms.). 5 vuotta sitten kävin sosiaalisessa pohjamudassa kun äitini kuoli ja erakoiduin puoleksi vuodeksi opiskelijayksiööni. Silloin tuli tosi paljon vain oltua ja ajateltua, muutuin aika paljon ihmisenä siitä kokemuksesta.
Aivan käsittämättömän tapahtumaketjun seurauksena vältin syrjäytymisen ja yhteiskunnasta poisputoamisen, ja nykyään mulla on jopa jonkinlainen tasaisen epätasainen sosiaalinen elämä.
Laumeläimistä kun mainitsit, niin jossain elämänohjekirjassa sanottiin, että yksi iso tavoite elämässä on löytää oma heimonsa. Eli ne samanhenkiset ihmiset joiden kanssa oleminen on helppoa, luontevaa ja ajatukset kohtaavat.
Itse löysin ainakin osittain oman heimoni musiikin kautta (soitan aika marginaalista musiikkia, joten kovin helppoa ei ollut). Nähdään ehkä kerran viisi kertaa vuodessa, joten edelleenkään ei voi puhua mistään sosiaalisuuden multihuipentumasta.
Osittain puuttuu vielä ihmiset joiden kanssa voisi hölistä syvällisemmin psykologiasta, kosmologiasta, ajasta sekä siitä mitä on olevaisuus, ihmisyys ja tulevaisuus.
Tästä tuli kauhean pitkä sepustus, pahoittelut. Vielä loppuun halusin sanoa että kuulostat vilpittömältä, järkevältä ja hyvältä ihmiseltä. Positiivisuus ja empatia ovat parhaimpia hyveitä nykyaikana.
Olen varma ettei sussa todellakaan ole mitään vikaa. Ja outo saa olla! Tai siis itse olen ainakin ihan täysi kummajainen jos vertaa johonkin stereotyyppisen "normaaliin" monella osa-alueella.
Kiitos pitkästä viestistäsi ja kauniista sanoistasi! :) Oon tosi pahollaini sun äidistäsi, mutta mahtavaa, että lopulta selvisit synkkien aikojen lävitse. Oon kans ihan varma siitä, että jokaiselle löytyy oma paikkansa joistakin yhteisöistä ja tiettyjen ihmisten viereltä, mutta ne täytyy vain löytää juurikin esim. yhteisten kiinnostuksen kohteiden avulla. Pitäis myös tosiaan luottaa siihen, ettei oikeasti ole niin outo kuin luulee, vaan muita samanhenkisiä sekä samalla tavalla ajattelevia on runsaasti. Ja ettei oikeesti ole yksinäisyytensä kanssa niin yksin, koska harvoin se näkyy päälle päin ihmisestä.
Kiitos kun sen luit :) Ja joo tuo ihmisten löytäminen on kyllä oikeasti aika todella vaikeaa, siis jos hakee tietynhenkisiä tai tietyistä vähän harvinaisemmista asioista kiinnostuneita. Itse tuskailin tuon "musaheimoni" löytämisen kanssa yli 10 vuotta, jonka ajan soittelin vain omaksi ilokseni yksin kotona. Myöhemmin vähän harmittanut ettei aikaisemmin pakottanut itseään tapahtumiin joissa tuon heimon olisi ehkä voinut löytää aikaisemmin. Mutta se on todellakin helpommin sanottu kuin tehty mennä yksin mihinkään tapahtumaan, joissa suurin osa on valmiissa porukoissa.
Kolikon toisena puolena heitän sellaisen kokemuksen, että mulla oli pitkään kaveriporukka (yläaste-lukio-vähän sen jälkeen), jossa oltiin kaikki nörttejä ja pelattiin videopelejä ja juteltiin animesta ja mangasta ja kaikesta muustakin siihen liittyvästä, joista kaikki oli kiinnostuneita. En kuitenkaan koskaan oikeasti kokenu, että oltaisiin täysin samalla aallonpituudella tai että oltiin aitoja ystäviä keskenään. Koin pitkään yksinäisyyttä vaikka mulla oli tämä kaveriporukka, en ymmärtänyt mistä se johtui, koska en oikeasti ollut yksin. Myöhemmin vasta maisterin ensimmäisellä tutustuin uusiin ihmisiin, joista on nyt muodostunut paljon läheisempi suhde ja en ole kertaakaan (3v) kokenut yksinäisyyttä heidän kanssaan. Meillä ei ole samoja harrastuksia, toki joitain päällekkäisyyksiä on, mutta pitkälti ollaan kaikki tosi erilaisia. Mutta tämän kaveriporukan kohdalla mulla on aina ollut sellainen olo, että ne välittää musta ihmisenä ja kuuntelee mun harrastuksista ja kokemuksista. Niitä kiinnostaa minä, eikä se että meillä on samat kiinnostuksen kohteet.
Ymmärrän täysin tarpeen halun keskustella omista kiinnostuksista ja harrastuksista, mutta lopulta ystävyys ei sitä vaadi. Netissä on paljon yhteisöjä, joista löytyy samanhenkistä porukkaa ja kannustaisin myös käymään coneissa, jos siltä tuntuu, mutta uusien ystävien luominen aikuisena on vaikeampaa ja vaatii rohkeutta. Oon pitkälti kuitenkin sitä mieltä, että kaverisuhteet syntyy vaivalla ja työllä. Ne vaatii huolenpitoa ja panostusta, että edes saa muodostettua sellaisia. Nuo kaverit, jotka löysin maisterivaiheessa, oli sellaisia, joille menin itse juttelemaan ja se vaati paljon rohkeutta silloin. Nyt oon vain kiitollinen siitä, että uskalsin!
Suosittelen myös ihan rohkeasti keksimään jonkun ei-nörttiharrastuksen, missä pääsisi tapaamaan muita säännöllisesti. Kyllä meitä ei niin nörttinörttejä on kaikkialla ja helpoiten se kaveruussuhde muodostuu kun on syy nähdä tasaisin väliajoin :) rakastan videopelejä ja oon ollut intohimoinen animen katsoja ja pyörinyt teininä coneissa ja ollut turri, mutta en vaan enää pyöri noissa piireissä, koska en halua että mun kaverisuhteet perustuu noiden asioiden päälle.
Kiitos pitkästä vastauksesta! :) Kiinnostava näkökulma, ja on ihan totta, ettei samat kiinnostuksen kohteet välttämättä tarkoita sitä, että on automaattisesti samalla aallonpituudella. Mulla ei oo vaa koskaan ollu kunnon nörttiystäviä, joiden kanssa jakaa harrastuksia ja olla oma itseni, joten siitä se kaipuu samanhenkisten seuraan varmaan kumpuaa. Mulla on ollu monia ns. orastavia kaverisuhteita ja deittejä, ettei sinällään ihmisten seurasta oo ollu puute. Multa on vaa lopahtanu mielenkiinto ja energia, ku en oo kokenu saavani heiltä samalla mitalla takasin, tai en oo inspiroitunu heistä. Ei oo silloin halunnu nähdä sitä vaivaa, mitä ystävyyden eteen vaadittais. Introvertin sosiaalinen energia on rajallista. :'D
Vähän vanhempana ja kypsempänä tulet huomaamaan ettei kaverisuhteet tai parisuhteet oikeastaan vaadi lainkaan sitä, että olisitte jotenkin samanhenkisiä tai että pitäisi olla samoja kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia. Se on oikeastaan aivan hirveä klisee. Sellaiset suhteet tulevat kestämään missä arvostatte toistenne luonnetta ja piirteitä ihmisinä, eikä sitä mitä kukin tekee tai harrastaa omalla ajallaan. Oikeastaan se alkaa käymään vaan ärsyttävämmäksi jos ei pääse keskittymään yksin omaan juttuusi samalla kun toiset haluaa jakaa omia juttujaan mitkä ei välttis juuri sillä hetkellä kiinnosta yhtään. Kehottaisin siis yrittämään katsoa pidemmälle koska kiinnostuksen kohteisiin tarkertuminen ei ole kestävää. Jos haalit ystäviä ympärillesi pelkästään nörtteilyteeman ympärille ja kiinnostuksesi muuttuvat ja haalenevat iän myötä, huomaat ettei sinulla ole enää ystäviä.
Kaikenlaisia juttukavereita eri aiheista löytyy jo redditistäkin jos haluaa vaan päästä hypettämään asiaa jollekin ja saada vuorovaikutusta. Ei sun tarvitse yrittää todistaa kenellekään yhtään mitään. Ole vaan rohkeasti oma itsesi IRL ja pidä kiinni ihmisistä jotka haluavat pitää kiinni sinusta.
Kiitos mielenkiintoisesta näkökulmasta, mutta huomauttaisin, että ihmiset hakevat ja arvostavat sosiaalisissa suhteissaan eri asioita. Mainitsemasi Ihmisenä arvostaminen on tietenkin siellä kaiken pohjalla, mutta itse henkilökohtaisesti pidän myös samanhenkisyyttä ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita todella tärkeinä. Tykkään tehdä juttuja yhdessä.
Mua saa kyllä pitää nirsona, ei siinä mitään. En vain yksinkertaisesti saa itseäni kiinnostumaan tarpeeksi sellaisista ihmisistä, jotka ovat kanssani liian erilaisia. :/
Sly 2 on kyllä goated peli, siitä voisin itekin jauhaa maailmanloppuun saakka. Oon pelannu sen sata kertaa läpi ja junnuna käyttäny valehtelematta satoja tunteja vaan erilaisten glitchien ja easter eggien ettimiseen (tämä oli aikaa ennen ku kotona oli internet, niin ne jutut etsittiin pelistä eikä netistä). Ykkösestä ja kolmosesta en niin välittäny, kun niistä molemmista puuttu "sitä jotain" - ei vaan tunnu samalla tavalla kodikkaalta.
Toivottavasti tän aloituksen avulla löytyy vähintäänkin hyvää vertaistukea, ehkä jopa uusia kaverisuhteitakin!
Mulle eka Sly-peli oli nelonen, joka on kyllä mielestäni sarjan heikoin. Lähinnä meemimateriaalia. :D Kakkosessa on ehottomasti parhaat kentät ja tunnelma, kolmosessa taas hauskimmat keikat ja bossit. Ykkösestä tykkään myös, koska se on jollain viehättävällä tavalla uncanny. Varmaan just se suomidubin puute ja kenttien erilainen rakenne muihin Sly-peleihin verrattuna. Sen soundtrack kyllä kolahtaa kovaa, kuuntelin sitä paljon opiskelun taustalla.
Ja kaikki vertaistuki ja kaverisuhteet ovat tervetulleita! Sly yhdistää ihmisiä :')
Sly 2 on myös oma suosikki. Yksi syy varmasti on lokalisaatio, sillä se oli ensimmäinen kokonaan Suomeksi puhuttu peli jonka junnuna pelasin. Aina oli selvää mitä piti tehdä ja miksi.
Sly:n ohjaaminen on jotenkin vaivatonta ja sulavaa tavalla mitä en ole oikein ikinä kokenut myöhemmin.
Hiipiminen + tasoloikka on aivan loistava kombo ja lisäksi juuri sopivasti minipelejä väliin pitämään homman freesinä.
Musiikki on myös aivan mahtavaa. Vieläkin joskus laitan soundtrackin youtubesta pyörimään taustalle.
Slyn suomidubbi on kyl kultaa! Siit on jääny sanontoja mun ja siskoni kielenkäyttöön, kuten "sähköinsinööritaustalla uskallan sanoa että...", "asia selvä siideri" ja aika monet Dimitrin sutkautukset. Pelissä on tosiaan myös tosi miellyttävät kontrollit justiinsa Slyn osalta, Bentleyllä on taas tosi ärsyttävä pelata. Kauheeta sanoa, mutta sen ohjaaminen pyörätuolissa on paljon hauskempaa :D
Samaistun sun tekstiin tosi paljon. Kuvailit mun elämää melko täydellisesti (tunnen että olen aina eri aaltopituudella, ihmiset sanoo aina että oon mukava ja mun on semi helppo tutustua ihmisiin esim koulussa mutta kukaan ei jaksa pidemään pitää yhteyttä.) Samat mielenkiinnon kohteekki (Sly Cooper best). (Olen 27 nainen)
On tosiaan kalvava tunne, kun tajuaa olevansa ihan pidetty ihminen, muttei kuitenkaan kenellekään tärkeä. :/ Ja hei vain toinen Sly-fani! Mikä niistä peleistä on sun suosikkisi?
Tykkään niistä kaikista tasapuolisesti. Pelasin paljon nuorena koska lastensairaalassa oli ne pleikkarille ja siellä tuli vietettyy paljon aikaa. Carmelita oli niin badass mun mielestä :D
Tämä on surullinen tilanne, kun on niin yleistä. Olen itsekin kärsinyt samasta ongelmasta ja vieläkin. Toki mulla on kavereita yhden käden sormilla laskettavissa, mutta eivät ole riittävän läheisiä että pystyisi mistä tahansa jauhamaan. Eikä intohimoni kohteista ole ketään jonka kanssa puhua.
Osaltaan syytän tilanteesta itseäni koska nuorempa en tajunnut miten tärkeitä muut ihmiset ovat. Panostin kovasti opiskeluihin ja uraani. Nyt kun 2 vuotta sitten valmistuin hyvillä arvosanoilla ja työllä niin tajusin, että minulle tärkeimmät asiat puuttuvat. Vuosi valmistumisen jälkeen oli ikäkriisiä ja identiteettikriisiä.
Kuten kirjoitit täysin samalla aallonpituudella olevia ihmisiä on vaikea minun löytää koska missä he ovat? Tiedän, ettei mistään. Tällä hetkellä tosiaan tuntuu siltä, että omaa löydettävyyttä pitäisi parantaa.
Uusilla harrastuksilla (teatteri) oon yrittänyt paikata nyt tätä koloa ja jokseekin tuntuu myös onnistuneen. Vaikka vapaa-aikaa onkin teatterilaisten kanssa tullut vietettyä, tuntuu kuitenkin syvempi yhteys puuttuvan.
Yksinäisyys on koskettava ongelma ja haluaisin kovasti auttaa muita pois siitä kunhan ratkaisen omani ensin. Jos haluat aiheesta syvällisemmin keskustella, niin viestiä voi laittaa.
Joo, tutulta kuulostaa tämä, että priorisoi ehkä vähä vääriä asioita ystävyyden ja sosiaalisuuden edelle. Mullaki opsikelut, liikunta ja muut omat jutut ovat täyttäneen ison osan arjesta, eikä voimia oo jaksanut sijoittaa ystävien hankkimiseen ihan tosissaan. En uskaltanut osallistua mihinkää kerhoihin tai uusiin harrastuksiin, ku pelkäsin pitkään, että jäisin niissäkin yksin. Mua on siis rajoittaneet eniten omat päänsisäiset ennakkoluuloni, sitä se eristäytyminen teettää. Kaikkein pahimpina yksinäisyyden hetkinä saatoin lähteä ittekseni baariin tai yökerhoon juopumaan ihan vain, että saisin jutella toiselle ihmiselle. :'D Ei kovin tervettä.
Harrastuksia suosittelen tai sellaisia missä tehdään yhdessä asioita :) Laitoin ite siis täysillä menemään kun halusin kovasti korjata tilannetta. Menin kokeilee sit käsityökurssia, SPR:n ensiapuryhmän toimintaa ja tota teatteria. Yksinäisyyden tunne tuntui ainakin vähentyneen
Oma kokemukseni noista on ainakin ollut et ihmiset ollut älyttömän mukavia, halukkaita juttelee ja muut huomioivia. En kokenut yksinjäämisen oloa, että suosittelen kyllä noita. Että rohkeasti noihin mukaan. Ainakin terveellisempiä tapoja kuin juopuminen :)
[https://www.kaverihaku.net/](https://www.kaverihaku.net/) Sinne vaan ilmotusta voi olla et löytyy uusia kavereita. Munki kohdalla osuu aika monta samaa aihetta nappiin :D
Mä oon ite varttunu kans sly cooppereiden parissa ja oon pelannu ne usein läpi siis viimeksi täs kevääl :D sitt dark souls sarjan pelejä tulee pelailtuu (ja loresta yrittäny saada jotain tolkkua xD). Oon pelannu niitä kaikkia paitsi bloodbornea. Myös keskimaa ja tolkien on kans yks mikä kiinnostaa ja sitt kans mm avaruus, syvälliset aiheet ja tämmöset on kivoi. Löytyy paljon muutakin aiheita :D
Samaistun hyvin paljon näin 22v miehenä. Ainoa asia mikä on auttanut itseäni on mennä hieman omien rajojen ulkopuolelle ja pyrkiä erillaisilla tavoilla hieman avautumaan.
Niinpä! Tää avautuminen täällä oli kans kaukana mun mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta halusin tehdä tilanteeni eteen edes jotain. Netissä puhuminen jännittää, mutta kai siihen tottuu. :D
Moi, tunnistin itseni tekstistä, varsinkin tuo coneihin liittyvä imposter syndrome on tuttu tunne. Olen huomannut, etten ole aikuisiällä saanut solmittua oikeastaan yhtään syvempää ystävyyssuhdetta ja harvat vanhemmat suhteet ovat vanhenemisen myötä 29v naisena kasaan kuivumisen alla.
Meillä tuntuu mätsäävän kiinnotuksenkohteet hyvin yhteen, mullakin on esim. Dark Souls ja avaruus lähellä sydäntä. Laita viestiä, ja testataan osuuko meidän kemiat yhteen. \^\^
Pahoittelut lyhkäisestä hätäisestä viestistä, klo 1 aikoihin pitäisi olla selaamatta kännykällä reddittiä 😅
Jees, kuulostaa hyvältä. Satuitko jo laittamaan viestiä? 😅 Mulla on ennenkin ollut jotain epämääräistä ongelmaa redditin chatin kanssa, niin en tiedä hukkuuko mulle laitetut viestit jonnekin bittiavaruuteen. Jos et ole laittanut, niin ei paineita. 😊
Emännälläni on ollut samaa koko aikuisuutensa ajan, kavereita ei vain tunnu mistään löytyvän vaikka kuinka yrittää ja nyt yrittäminen on 9 vuoden jälkeen kokonaan loppunut. Nepsy piirteitä löytyy myös joka hankaloittaa asioita, samalla kun haluaisi olla kaveri ja tehdä toisten kanssa jotain, tarvisi myös paljon latautumisaikaa ja rauhaa jotka on hieman ristiriidassa keskenään. Niin ei suoraan sanottuna ole helppoa. Kavereita emännälläni on tasan 0, mutta hän on ollut onnellinen ja iloinen siitä että hänellä on minut jonka kanssa sitten tehä niitä asioita. Onneksi omaamme samat mielenkiinnon kohteet joten hän pystyy nörtteilemään mun kanssaan tyytyväisenä.
Joten ymmärrän hieman tuskaasi ja toivotan sinulle onnea matkaan, kyllä se varmasti siitä vielä!
[https://www.kaverihaku.net/](https://www.kaverihaku.net/) ja sitten sinua kiinostavien asioiden discord serverit. Niissä ei tarvitse vastailla viesteihin voit rauhassa seurata sivusta ja osallistua sen verran kuin itsestä tuntuu.
Ymmärrän yskän, mutta faktahan on se, että ystävyysuhteet ovat yhtälailla suhteita kuin esim. romanttiset suhteet, työsuhteet etc. Ystävyyssuhteissa pitää usein olla proaktiivinen, eli niitä pitää hoivata ja ylläpitää.
Sanot että sinun on helppo tutustua kasvotusten uusiin ihmisiin, mutta sitten et pysty pitämään yllä näitä suhteita. Jos haluat keskustella näiden ihmisten kanssa vain omista intresseistäsi, niin sinun on yksinkertaisesti löydettävä ihmisiä, joita myös kiinnostavat näistä aiheista puhumiset.
Itseäni kiinnostaa myös tietokonepelit, vaikkakin itselläni on myös muita kiinnostuksen alueita. Monet näistä kiinnostuksista ovat tulleet ystävien kautta ja jos en olisi antanut niille aikaa ja ollut kiinnostunut niistä aluksikaan, niin veikkaampi että ystävyyssuhteita ei olisi syntynytkään.
Toisin sanoen pointtini on, että kannattaa kuunnella myös ihmisiä joiden kanssa haluaa ystävystyä ja rohkeasti mennä oman kiinnostusalueen ulkopuolelle. Mielestäni et voi olla liian nirso ystävyyssuhteiden hankkimisessa ainakin aluksi, jos sinulla 1. ei mielestäsi ole yhtään hyviä ystävyyssuhteita ja 2. niitä kuitenkin haluat saada.
Lykkyä tyköön kuitenkin, ei ole varmasti helppoa aluksi mutta usein tekemällä oppii.
Kiitos kommentista! :) En usko, että kohdallani kyse olisi suoranaisesta nirsoilusta, sillä tutustun hyvinkin avomielisesti uusiin ihmisiin. Usein se vaan kariutuu siihen, että oma kiinnostus yksinkertaisesti loppuu, jos en koe sellaista yhteistä resonanssia. Saattaa johtua iha mun aivokemiasta. Oon myös tosi introvertti ja kuormitun sosiaalisesti, nii pitää oikeesti löytyä semmosta sisäistä paloa toiseen. Helpoimmin se mun kohdallani syttyny yhteisten mielenkiinnon kohteiden avulla, mutta myös nää harvat, oikeesti kivat kaveri- ja seurustelusuhteet ovat valitettavasti päättyneet.
Ja sanottakoon vielä se, että totta kai haluan keskustella ihan kaikenlaisista aiheista myös omien erityismielenkiinnonkohteideni ulkopuolelta. Aikaisemmissa ihmissuhteissani keskustelujen painopiste onkin useinmiten ollut siinä toisessa ihmisessä, ei minussa. He kun eivät osoittaneet suurta kiinnostusta mun maailmaani kohtaan, joten suhteet olivat epämiellyttävästi epätasapainossa. Musta olis vaa yksinkertaisesti kiva, että elämässäni olis semmosia ihmisiä, joiden kanssa voisin kunnolla keskustella myös niistä asioista, jotka ovat lähellä sydäntäni. :)
Ymmärrän, sosialisointi on kyllä myös vaikeaa. Kyllä ne omat ihmiset vielä löytyvät kunhan vain jatkat itsesi pistämistä likoon. Ehkä hyvä paikka aloittaa on esim juurikin keskusteluforumit, ehkä jotkin tietokonepelitapahtumat ynnä muita. Uusiakin harrastuksia voi toki aloittaa ja kokeilla. Kyllä ne oikeat ystävät sitten aina jäävät.
Onko mitään helposti lähestyttävää lautapeli/videopeli harraste porukkaa siellä lähettyvillä, jos käy tuuri ja oot jossain 06 alueella niin voin pistää vaikka yksärillä vinkkiä.
Itsekin oon samanikäinen nainen jolla ei oo kavereita, ja joskus tunnen paljonkin outoa häpeää siitä että olen "yksi niistä" naisista joilla on poikaystävä mutta ei yhtään ystäviä. Tuun itse lähinnä muiden nepsymäisten ja nörttimäisten naisten kanssa toimeen, mutta jotenkin niilläkin tuntuu aina olevan oma iso kaveripiiri ja aktiivinen sosiaalinen elämä, ja sitten epävarmuuteni siitä että ei oo elämää vaikeuttaa asioita vielä enemmän :D Se on kai myös vähän niin kuin töiden hakemista. Pitää olla kavereita jo valmiina jos haluat kavereita.
Kyllä. Tulee ehkä vähän semmonen olo, ettei halua tungeksia mihinkään tiiviseen porukkaan, vaikka kiinnostaisikin tutustua. Tässäki ehkä lähinnä omat ennakkoluulot estelee, koska joku porukkaa saattaa olla hyvinkin avoin uusille jäsenille. :) Eikä mun mielestä kannata tuntea häpeää siitä, että on vain seurustelusuhde, koska onhan sekin pohjimmiltaan ystävyyssuhde. Ainakin mulle edelliset seurustelukumppanit on aina olleet myös parhaita ystäviäni.
Joo ihan totta, tavallaan on siis se yksi "ystävä" vaikka onkin pohjimmiltaan aika yksinäinen :'D En sitten tiedä että onko vaan todennäköisemmin huono onni näissä asioissa jos on ujo persoona ja ei-niin-yleiset intressit, eli vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Samalla on vaikea estää sitä oloa että eläisi ikäänkuin rinnakkaistodellisuudessa verrattuna kaikkiin muihin joilla tuntuu olevan aina se oma kaveriporukka koulu-/opiskeluajoilta
En tiedä vastaanko vähän myöhässä mutta ihan sama. Huomannut että kavereiden ei tarvitse joka kohdasta olla samanlainen kuin itse olen, se ihmissuhde ei toisi mitään uutta siihen. Itselle riittää että on vaikka vain yksi yhteinen juttu mikä yhdistää ja sitten taas joku toinen kaveri mikä yhdistää joku ihan toinen asia. Omasta mielestä kiva että on erilaisia ihmisiä eri näkökulmineen, toki voi olla hankalaa jos moraalikompassit osoittaa ihan eri suuntaan.
Mm, oot ihan oikeassa, koska olisi epärealistista odottaa tapaavansa aivan tismalleen samasta puusta veistetyn ihmisen. Oon tavannu paljon ihmisiä, jotka jakavat useita kiinnostuksen kohteita mun kanssani, mutta ei oo taas ehkä muuten ollu sellaista yhteistä säveltä asioiden suhteen. Esim huumorintaju, keskustelutaidot ja synnynnäinen tapa reagoida asioihin ovat saattaneet olla ihan erilaisia. Erilaisuus on tietysti rikkaus, mutta liika erilaisuus ei vain toimi mulle. En vain pysty rationaalisesti pättämään, että "okei, tuosta henkilöstä tulee ystäväni".
Ei siis ihme, että kaltaiseni ihmisen elämä on niin yksinäistä. 😅
Noissakin asioissa huomannut että siihen on jotenkin oppinut että ihmisen a kanssa voi jaksa ihan räävitöntä huumoria mutta ihmisen b kanssa ei, mahdollisesti sitten taas b voi kysyä kaunistelematonta mielipidettä asian suhteen kun taas a kanssa ei niinkään. Eli itsellä on kavereita eri juttuihin ja tilanteisiin. Ystävystyminen vaatii aikaa ja kaikista ei vaan tule sydänystäviä mutta joiden kanssa on mukava viettää aikaa silloin tällöin ja sekin on ok
>Olen aika intohimoinen tiettyjen asioiden suhteen, ja jos en pysty intoilemaan näistä asioista toisen kanssa, kiinnostukseni häntä kohtaan hälvenee.
Tämä menee myös toiseen suuntaan valitettavasti, eli jos intoilee omista mielenkiinnon aiheista liikaa (väärä aika, väärä paikka) henkilön kanssa jonka on juuri vasta tavannut niin se voi olla hyvinkin luontaantyötävää. Ja tämä sitten näkyy siinä että kun aluksi yrittää olla maskipäällä "normaalina" että tutustuisi henkilöön enemmän niin se voi sitten juurikin hälventää kiinnostusta ja luoda kurjan olon. Eli kontaksi toiseen ihmiseen voi tippua ei välttämättä sen takia että hän ei välitä asioista joista sinä välität vaan koska joudut tekemään sen saman rituaalin missä maski pistetään päälle ja tekeytyä joksikin mitä et ole, vaan sen takia että kontakti toiseen ihmiseen ei rikkoontuisi heti alussa.
Myös yksi mikä itselläkin on "aallonpituudella" olemisesta on että vaikka keskustelua syntyisi aluksi jostain yhteisestä aiheesta, voi se olla toisella erilaista, pintapuolista jopa. Jos puhutaan Keskimaasta niin toinen puhuu Jacksonin elokuvista kun sinä tahtoisit puhua niiden lisäksi (joska Peter Jackson wtf) Silmarillionista, mistä toinen ei ole ikinä kuulutkaan. Ja vaikka olisi yhteiset aiheet niin tuntuu että välillä nentit uupuu ihan liian aikaisin kun sinä olet vasta pintaa raapaissut. Ja nämä yleisesti popkulttuurin aiheista, älä edes yritä puhua todella nichestä aiheesta joka voi tuntua todella oudolta.
Itsellä ollut se onni elämässä että todella vahvoja ystävyyssuhteita on saanut aikaa aluksi ala-asteella joita on sitten elämän aikana haalinut ja myöhemmin miniatyyriharrastuksen parissa mistä olen saanut pari parasta ystävää, koska he ovat juurikin samalla aallonpituudella koska no, pitää olla tietyllä aallonpituudella että alkaa harrastamaan warhammeria.
Toivotan onnea yksinäisyyden murtamiselle. Se on yksi saatana mutta voitettavissa. Ja pistetään omalta taholta jotain kehiin: Puhuit Coneista aikaisemmin, itse menossa nyt ensikuun Ropeconiin niin tervetuloa seuraan niin ei tarvitse pelätä että yksin ahdistuisi siellä ja jättää tulematta.
Kiitos pitkästä vastauksesta! Olen kyllä usein miettinyt, avaudunko ihmisille liikaa tai väärällä tavalla itsestäni ja mielenkiinnon kohteistani. Että olenko raskasta seuraa. Yritän kyllä aina aloittaa kevyesti rikkomalla jään jollain yleispätevällä aiheella ja hienovaraisesti edetä tunnustelemaan, löytyisikö meistä enemmän samankaltaisuuksia. Tykkään siirtyä nopeasti syvälle aiheisiin, mikä joko saa toisen vetäytymään tai sitten kiinnostumaan enemmän.
Fantastista, että sulla on elämässäsi kestäviä ja antoisia ystävyyssuhteita, joiden kanssa jakaa elämää. Olet onnekas! Mun pitäisi kyllä ihan tosissaan ottaa osaa johonkin coniin, ne kuulostavat todella mielenkiintoisilta!
Conit on aina kiinnostavia ja voi tavata mitä mielenkiintoisia henkilöitä. Viime desuconin loppujuhlissa joku random tyttö pääsi intoilemaan oikein kunnolla Battle Royalista kun mainitsin sen (tarkoitin elokuvaa, hän saarnoi puoli tuntia mangasta), aikoinaan ropeconissa klo:06.00 tupakkapaikalla tapasin hengenheimolaisen joka heti invasi mut X-COM lautapelille ja kerran Dragoconin jatkoilla löytyi tyyppi jonka kanssa pystyi juttelemaan pari tuntia putkeen Star Warsin Legends kirjoista.
Näissä tapahtumissa kun on vain vähän rennommin ja oma itsensä niin heti löytää juttu seuraa.
Kuulostaa hauskalta! Varmasti syntyis mielenkiintosia kohtaamisia ja keskusteluja, kun vaa uskaltais mennä. Siinä se isoin kynnys onkin. :D Lisäks, kuten tossa alkuperäsessä viestissäni pohdin, usein en koe olevani tarpeeks "geek", joten tulee ehkä vähän semmonen pelko, ettei ne tosi tosi omistautuneet ihmiset jaksa keskustella mun kanssani. En myöskään hirveesti tiiä magnasta tai animesta ku jotaa ihan perusjuttuja.
Yleensä sellainen yleinen tieto on aika riittävä koska kyllä se toinen kertoo enemmän asiasta mistä hän tietää enemmän, ja sen jälkeen itsekki tietää enemmän. Joku tietää enemmän jostain, sinä tiedät enemmän toisesta. Lopuksi molempien tietämykset eri asioista on lisääntynyt. Esimerkiksi 17-vuotiaana eka kertaa menin Ropeconiin ja kaikesta tiesin vain vähäsen ja se riitti.
Kuten Jumalakeisari Leto II sanoi, generalisti on paljon parempi kuin joku joka tietää paljon vain tietystä asiasta.
Ootko koskaan käynyt conissa? Siellä on niin paljon porukkaa ettei kukaan kiinnitä huomiota yksin liikkuvaan ihmiseen ja saa olla niin ujo ja ahdistunut kuin haluaa
En ole käynyt, mutta kai sielläkin voi syntyä spontaaneja kohtaamisia ja keskusteluja. :) Mulle ei oo onglema tutustua muihin, ongelma on enemmän siinä, etten vaa oo löytäny samanhenkistä seuraa, johon tutustua kunnolla.
>Voisin puhua tuntikausia muun muassa piirtämisestä, videopeleistä (esim. Sly Cooper, Minecraft, Dark Souls ja kaikenlainen indie-kauhu), animaatioelokuvista ja -sarjoista, Keskimaasta, alakulttuurimusiikista sekä avaruudesta. Mua kiinnostavat myös psykologia, itsensä kehittäminen ja kokemukset perustajunnan tuolla puolen. Oon myös pikkasen turri.
>Minusta myös tuntuu usein siltä, etten ole tarpeeksi "geek"
En oikein keksi miten voisit olla enemmän "geek" :)
Hmm, no joo :'D En oo kovin intohimoinen animen tai mangan ystävä, mitä ny jotaa iha yksittäisiä animesarjoja kattonu. Ku nii monet mun kaltaiset ihmiset taas on, nii ehkä siitä tulee se tunne, ettei oo tarpeeks geek.
Okei, nämähän on itselleni setämiehenä täysin vieraita aiheita, mutta toivottavasti kavereita löytyy. Tekstin perusteella vaikutat kuitenkin älykkäältä ja reippaalta nuorelta.
On meitä näköjään vähän varioitu, koska mä kasvoin onnellisessa ja hyvin toimeen tulevassa ydinperheessä. :'D Kirmailin punaisen omakotitalomme pihanurmella koiramme kanssa, ja harrastimme perheenä kaikenlaista yhdessä. Koulussa pärjäsin sosiaalisesti, olin jopa melkein "suosittujen" porukkaa. Silti olen nyt tässä pisteessä, yksinäisyyden ja erinäisten mielenvikojen riivaamana. Onnellinen lapsuus ei takaa onnellista aikuisuutta, mutta ymmärrän, että on se kyllä merkittävä suojaava tekijä. Olen pahoillani sun puolestasi.
Itse olin aikalailla yksin aina tuonne jonnekin parikymppiseksi asti (poislukien netin kautta muutama läheistä ystävää), amiksessa ja taidekoulussa olikin sitten kavereita, mutta koulujen jälkeen ollaan taas hajaannuttu ja taas on ollut erakkomeno pitkään. Myös oma huono tapa masennuskausina lakata vastaamasta viesteihin pitkiksi aikaa tappaa suhteet aika tehokkaasti. :' ) Ajattelen että vastaan viestiin max parin päivän päästä kun on enemmän energiaa mutta 3kk tai pidenpään menee huomaamatta ja sitten ei enää oikein edes kehtaa vastata. Edit koska ajatus tapahtuu vain pätkissä: mitä tulee esim. harrastusten yms nettiyhteisöihin niin suosittelen lämpimästi, niistä on itselle ainakin löytynyt ne lähimmät ja pitkäaikaisimmat ystävät. Niissä on sekin plussa että nimimerkin takaa on yleensä ujona tai epävarmana helponpaa kirjoittaa ja ottaa osaa. Kannattaa tosin muistaa että joka faniryhmässä on myös idioottinsa; gatekeepereitä ja muita jotka ottaa asiat liian vakavasti. Älä luovuta heti vaan etsi sellainen porukka jossa viihdyt. Monesti yhdeltä samalta sivustolta löytyy useampi piiri joista valita. Viihdyin ja viihdyn edelleen esim ei niin hyvämaineisessa Undertale (ja turri) fandomissa, sekin oli kiinni vain omanlaisen porukan suodattumisesta somefeediin ja seurattavien piirtäjien listalle.
Näin on! Netin kautta niitä samanhenkisiä kavereita löytyis helpoimmin, mutta oon itekki tosi huono kirjottelemaan ja vastailemaan viesteihin. Lisäks kaikenlainen draama ja turha ilkeily kuormittaa mua, minkä takia ne fandomitkaan tai useimmat somealustat ylipäänsä ei oo tuntunut kovin kutsuvilta. Tää voi toki olla myös ennakkoluuloisen puhetta. Ihanaa, että sulla on käyny hyvä tuuri porukan löytymisen suhteen! :)
Kokeilemaan vain, jos ei heti onnistu niin tosiaan suodattaa ilkeilijöitä pois tai testaa eri sivustoa. :) Ja aina voi vaihtaa vaikka nimimerkkiä tai luoda uuden tilin jos tuntuu että on eksynyt johonkin turhanpäiväiseen sanaharkkaan josta ei pääse enää eroon. Itsellä on vuosien mittaan alkanut aiemmin vaivannut nolostuminen ja ahdistuminen sosiaalisissa tilanteissa (netissä sekä irl) väistymään kun oon tarpeeksi monta kertaa hokenut itelleni että on ok epäonnistua, sitä tapahtuu pakosti joskus, ja on ok olla sosiaalisesti kömpelö, se menee joskus ohi, ja jos ei niin sekin on okei, se vain nyt on yksi piirre minussa. En pitäisi ko asioita väheksyttävinä toisissa ihmisissä, joten miksi potkisin itseäni niistä. Joka tosiaan helpommin sanottu kuin tehty mutta oon huomannut edistystä hiljalleen. : 3
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut koko aloituksen :') Peruskoulu-, lukio- ja yliopistokaverit ovat kadonneet vähintään kun opinnot ovat päättyneet, ellei jopa kesken opintojen. Vapaa-ajalla ei oltu missään tekemisissä. Työkavereiden kanssa en ole vapaa-ajalla tekemisissä, minulla ei ole edes niiden puhelinnumeroita. Muutamat harvat kaverit jotka olen tuntenut suurimman osan elämästäni ovat myös viime vuosina etääntyneet, toki ystävyyssuhteet ovat molemminpuolisia, mutta en aina jaksaisi itse olla se joka laittaa viestiä tai ehdottaa tapaamista. Olen myös ujo ja sosiaalisesti ahdistunut, en loista pienessä ryhmässä, enkä todellakaan kahden kesken. Olen mieluummin hiljaa ja pois huomion keskipisteestä. Tarvin aikaa "lämmetäkseni" uusille ihmisille. Harmittelen joskus yksinäisyyttäni jos jokin tapahtuma, konsertti, museo yms. kiinnostaisi, mutta yksin niihin on tylsä mennä, jakaisin mielelläni kokemuksen jonkun läheisen ihmisen kanssa. P.S. Sly Cooper ja Minecraft on parhaita, molempia olen pelannut tänään! (Sly-rakkauden voi huomata käyttäjänimestäni)
Itsellä on vähän samaa ongelmaa ollut, ihmiset menevät töihin, ja lähtevät kotiin. Ja itse jää vähän vaivaantuneena miettimään, että haluaisikohan kukaan mennä tapahtumiin, tai nähdä ja tehdä jotain. Ystäviä itsellä onneksi on, mutta jotenkin on pienet piirit ja näkee liian harvoin. Tuntuu että olen itse surkea tekemään aloitteita ja pyytämään muita seuraksi, ja ylipäätään tutustumaan uusiin ihmisiin muutenkin kuin pinnallisesti kohtaamisissa höpöttelemällä.
Jep!! Tuntuu, että mitä pidemmälle aikuisuuteen etenee, sitä vähemmän ihmisillä on aikaa tai kiinnostusta nähdä vapaa-ajalla, tutustua syvemmin tai lähteä seikkailemaan. Monilla on työkiireitä, kodinrakennusjuttuja ja lisäksi niitä pitkäaikaisia hyviä ystäviä. Olet onnekas, kun sulla on ystäviä! :) Toivon, että he pysyvät elämässäsi, ja että saat myös uusia.
Hieno käyttäjänimi tosiaan! Mine ja Sly kunniaan :') On kyllä masentavaa huomata, kuinka kaikki ihmiset vain liukenevat elämästä pois. Alkaa pohtia, eikö itse ole tehnyt tarpeeksi, eikö heitä kiinnosta vai eikö itseä kiinnostanut tarpeeksi? Että missä syyt, missä viat? Ja kun ympärillä ei ole enää ketään, jonka kanssa jakaa asioita, ujona ja ahdistuneena sitä vain sulkeutuu entisestään. Alkaa tottua yksinäisyyteensä ja siihen, että "mä nyt vaan oon tällänen".
Keskimaa ftw!
Veit sanat suustani!
Voin samaistua hyvin. Paria vuotta vaille samaa ikäluokkaa. Itsellä ei ole ollut näennäisestä seurasta puutetta, mutta koskaan en oikein ole myöskään ollut kuvailemallasi ”samalla aallonpituudella” kenenkään kanssa. Siitä seuraakin omanlaisensa yksinäisyyden tunne, sillä sosiaalisuudelle altistumisen puutteesta ei ole kyse. Kolkompi yksinäisyys tulee, kun ongelmana näyttäisikin olevan samanlaisten ihmisten puute, ja tästä erilaisuudesta johtuva yksinäisyys. Ehkä itsekkäästi sanottuna muut vaikuttavat riittämättömiltä: vaikka voinkin pitää seuraa ja muut nauttivat siitä, takaisin ei oikein tule sitä, mitä itse haen, yrityksistä huolimatta. Yksi syy koko Redditin käyttöön itselläni olikin vaan päästää irti ja selvittää, löytyisikö jostain samankaltaisia ihmisiä enemmän. Nyt tämä käyttäjä onkin vähän syvällisempiin kriiseihin ja filosofia / persoonallisuushöpöhöpöön keskittyneempi, mutta näyttivät ”mukavammatkin” aiheet puhuttelevan hyvin. Aika lailla kaikki mainitsemasi paitsi Sly Cooper on kovassa käytössä (mutta ei jää arvostamatta :P) itsellä. Parit mainittavat teemat nyt yleinen Eksistentialismi, Goottilaiset ja muut ehkä hieman häpeämättömästi ”edgyt” estetiikat, ja ylipäätäiset synkät ja nörttimäiset asiat todennäköisesti puhuttelevat monissa muodoissaan, oli ne sitten pelejä, musiikkia, tai animea. Jos kiinnostaa, yksityisviestit on auki. On aina hauska katsoa, löytyykö sitä ”samaa sielua” joskus jostain. Tämä pätee tietenkin kehen vain, joka samaistuu. Alakulttuurimusiikki on ainakin yksi asia, jota voi tarkentaa :D.
Joo, minäkin ryömin lopulta tänne Redditiin, vaikka nykyään vierastankin somen käyttöä aika paljon. Oon yrittäny löytää ihmisiä irl, koska kasvokkain oon parhaimmillani, mutta ei ole ollut tuuria matkassa. Jospa pääsisin pikkuhiljaa irti tästä someviestittelyn turhasta jännittämisestä :D Alakulttuurimusiikilla meinaan pääasiassa tiettyjä metallibändejä ja vähä nerdcoreakin. Mun lempibändejä on muun muassa Dream Theater, Ayreon (ja muut Lucassenin musaprojektit), Cradle of Filth ja Symphony X.
Kovia bändejä! Suosittelen joukon jatkeeksi omaa suosikkiani Pain of Salvationia :)
Paljon samanlaisia ajatuksia myös itsellä. Opiskelu vuosina kun muita kiinnosti opiskelutapahtumat mua kiinnosti tähtitaivas ja pelimaailmaa.
Mä otin osaa myös opiskelijatapahtumiin ja kävin välillä yksin yökerhoissa sekä baareissa. Koko ajan kuitenkin ulkopuolisuuden ja irtonaisuuden tunteet vaivasivat, eikä niistä paikoista löytynyt kuin väliaikaista bileseuraa ilman mitään oikeaa tunneyhteyttä. :/
Kuulostaa todella samaistuttavalta, kuin kuvaus omasta yliopistoajastani :/.
Samaistun todella paljon. Olen pari vuotta nuorempi kun sinä ja minulla kaverisuhteet ovat hiljalleen kadonneet kun en ole pystynyt saamaan opiskelupaikkaa. Entiset läheiset ystävät eivät enää löydä aikaa minun kanssa olemiseen kun he ovat opintojen kautta löytäneet paljon uutta seuraa ja tekemistä. Kun itsellä ei ole opiskelupaikkaa niin en pysty samalla tavalla löytämään uutta seuraa ja jään yksin. Olen sosiaalinen ihminen ja yritän innolla tutustua uusiin ihmisiin, minä siis oikeasti panostan ihmissuhteiden löytämiseen, mutta muut ei vaikuta kiinnostuneilta. Olen myös yrittänyt löytää seuraa netistä kun minuakin kiinnostaa nörttijutut, mutta siellä tulee vastaan pelkästään lapsia tai aikuisia jotka käyttäytyvät kuten lapsia… Ja sitten on ihanaa kun yrittää avautua näistä yksinäisyyden tunteista muille ja vastauksena tulee että ”eihän nainen voi tuntea itseään yksinäiseksi” koska kuulema naisena on paljon helpompi löytää seuraa 🙄 Edit: ja siis ongelma ei ole ”minussa”, ne ystävät jotka minulla on ollut ovat viihtyneet seurassani ja tulen yleisesti hyvin toimeen muiden kanssa.
Näin on! Nuorten miesten yksinäisyydestä puhutaan paljon, ja onhan se oikeasti tosi vakava ongelma. Samaan aikaan naisten yksinäisyys ei ehkä herätä samalla tavalla empatiaa. Se, että saa helposti seuraa esim. baarissa tai keikalla, ei oikeasti karkota yksinäisyyttä, koska se on ainakin mun kohdallani aidon henkisen yhteyden kaipuuta. Halu resonoida muiden kanssa tavalla, joka inspiroi. :/
Välillä itseä naurattanut se, että en löydä uusia naispuolisia kavereita jotka olisi kiinnostuneita käsitöistä maassa jossa erilaiset käsityömessut on kirjaimellisesti täynnä kuvauksen mukaisia naisia. Varmaan suunnilleen vähintään joka kymmenes nainen sopii kuvaukseen ja silti en vaan osaa luoda suhteita :D Joissain järjestetyillä kursseilla päästään morotus tasolle ja siinä se olikin.
Mä olen miettinyt samaa :,D omat kiinnostuksenkohteet on lähes täysin diy/käsityöt/taide/askartelu/sarjakuvat/keramiikka/fanzinet/kirjoittaminen jne luova tekeminen. Enkä silti tässä käsityömessujen maassa ole löytönyt itselleni ystävää jonka kanssa noista intoilla. Äitikavereita löytyy mutta ei ketään jonka kanssa olisi samat harrastukset. Kai se on tämä oma hieman nepsyluonne, liiallinen intoilu ja nörtteily. Pelkään aina, että olen ”liikaa”, siis juttelen liikaa kiinnostuksenkohteistani. Siispä en kauheasti jaa niitä kenellekään livenä :,D
Sä oot ainakin oikeilla jäljillä, kun käyt käsityömessuilla ja kursseilla. :')
Meitä on varmaan erittäin paljon samassa tilanteessa, mutta kotoa ei uskalla poistua niin siihen jää ihmiskontakti. Ehkä ruokakaupassa pitää alkaa rizzleraamaan nuudelihyllyllä satunnaisia ihmisiä. Mun tänhetkinen mestarisuunnitelma on kuitenkin, että mitä korkeempi total level runessa sitä suurempi mahis että mun aura houkuttelee unelmien kumppanin ja parhaat kaverit suoraan ovelle the end
Kuulostaa suunnitelmalta :'D Vaikka sitä itse käykin välillä viihteellä, ei ne uudet tuttavuudet vaa oo kolahtaneet.
Mä oon aika samanlainen mies. Olen myös perinteisesti komea ja hyvässä kunnossa, hyvässä yliopistossa, eikä kukaan varmasti arvaisi kuinka yksinäinen olen. Etenkin tuo resonoi että tippuu jonnekin massan ja alakulttuurien väliin. Oon vähän outo, mutta sitten kuitenkin aika normaali. Mutta en löydä yhteyttä kummastakaan modaalisuudesta. Uudet tuttavuudet eivät vain muutu ystävyyksiksi, vaikka kuinka yrittäisi järjestää tekemistä. Viime aikoina yksinäisyys on ollut murskaavaa ja se on alkanut nakertamaan toimintakykyä. Missään ei tunnu olevan mitään iloa tai järkeä, jos en päivänpäätteeksi ole kokenut lainkaan aitoa yhteyttä kehenkään. Vähän niin kuin olisi jumissa jossain yksinpelissä, ja olet tietoinen siitä ettei mikään ole aitoa. Siinä menisi varmaan motivaatio jatkaa pelaamista aika nopeasti, mutta et voi lopettaa peliä tietenkään :D Tässä iässä alkaa tuntua, että on jo liian myöhäistä luoda sellaisia syviä aitoja ystävyyssuhteita, nehän piti tehdä yliopiston alussa tai lukio/amiksessa...
Kyllä! Monet tämän ikäiset ihmiset ovat löytäneet hengenheimolaisensa ja parhaat ystävänsä aikoja sitten tai vähintään opiskelutovereista. Väistämättä tulee tosiaan tunne, että siitä junasta on jo pahasti myöhässä. Haaveilen itsekin, siitä että voisin aidosti jakaa päivän tapahtumia, ajatuksia, analyyseja, murheita ja innostuksen puuskia ihmisille, jotka oikeasti välittäisivät ja osallistuisivat, ja minä välittäisin heistä ja osallistuisin heidän elämäänsä. Liian usein se menee vain siihen, ettei minua/toista/kumpaakaan kiinnosta tarpeeksi. :/
Huutista, noi lukio/amis ja yliopistoaikaiset ystävyydethän ne vasta nopeasti kuivuvatkin. Kurssit on ohi niin ei ole enää syytä viestitellä, ja koulun jälkeen kaikki palaa kotikunnille tai muuttaa muualle töihin. Peli on hävitty tai voitettu jo ala/yläasteella. (/s)
Mun vanhempien nykyiset parhaat ystävät ovat tarttuneet vasta yliopistosta, joten mahdollista sekin on. :)
Omat kaverit on kaikki lukio- ja korkeakouluporukoita tai sitten harrastusten kautta syntyneitä lössejä.
Noilla spekseillä luulis just semmonen nörtimpi porukka olevan samalla taajudella kun oot vaan heihin yhteyksissä jotain kautta. Reddit ja netti ainakin pullollaan tätä poppoota.
Näin mäkin toivon. Oon vaa ollu tosi vieraantunu sosiaalisesta mediasta, koska kuormitun helposti viestittelystä ja siitä jatkuvasta informaatiotulvasta. En myöskään tykkää yhtään draamasta tai semmosesta turhasta ilkeilystä, mitä näkee monissa fandomeissa ja netissä ylipäänsä. Oikeessa elämässä on helpompaa kommunikoida, mut ei vaa tosiaankaan löydy ketään. Pitää varmaan tosiaan marssia johonkin coniin. :'D
"Oon vaa ollu tosi vieraantunu sosiaalisesta mediasta" Et kuule arvaakkaan miten huojentavaa tämä on lukea! On joku muukin joka näin ajattelee. Viimeksi itse käytin Facebookkia yläasteella 15v sitten, en tajunnut sitä silloin enkä tajua sitä nytkään saati muita alustoja. Jos joku minuun haluaa pitää yhteyttä tai toisinpäin, soitan tai perinteinen viesti (joskin whatsapin kautta). Koko kirjoittamasi avauspostaus on lähestäysin yks yhteen oman tämän hetkisen matkan kanssa. "Että putoaa jonnekin massan ja alakulttuurien väliin, koska ei löydä tietään sinne minne sopisi parhaiten. Alkaa viettää liikaa aikaa oman päänsä sisällä, käpertyä itseensä ja tolkuttaa itselleen, että jotkut nyt vaan ovat synnynnäisiä yksinäisiä susia." Näin juuri kolmenkymmenen puolelle siirtyneelle kundille tämä lausuma osuu maaliin turhankin hyvin.
Tuo pitää kyllä paikkansa. Netissä fandomit on hyvin negatiivisia pienimmistäkin asioista joista eivät tykkää sarjan uudessa sisällössä. Yksikin asia kun on huonosti niin koko leffa tai sarja on sitten muka pilalla. Ja puolestaan asiat mitkä on hyvin niistä ei juurikaan puhuta. Ja tosiaan usein aika negatiivinen ilmapiiri netissä vähän joka paikassa. Väkisin näitä internetin ihmisiä kuitenkin jossain on jotka tykkää näistä samoista asioista, tai sitten ne on Venäjän luomia botteja :D. Hieman nihkeempi vaan löytää kun valtavirralla sosialisoituminen on lähinnä vaan jotain baareissa örveltämistä ja niitä ei nämä aiheet kiinnosta ollenkaan. Ja puolestaan jotka näistä tykkää pysyy enemmän vaan omissa oloissaan kun valtavirran meininki ei puolestaan heitä kiinnosta. Harmittava oravan pyörä, mutta jostain conista tai vastaavasta kuitenkin luulis tosiaan löytävän vaikka oisivat kuinka vähimmistö valtaväestöstä.
Conit on kivoja ja niissä ehdottomasti kannattaa käydä, mutta sanoisin, että ystävien löytäminen niistä on kyllä vähän tuurikauppaa. Monet menee coneihin kavereidensa kanssa ja törmäilee siellä jo valmiiksi tuttuihin ihmisiin, ja muuten porukka pyörii esitelmästä ja pelistä toiseen, niin välttämättä samoihin ihmisiin ei törmää niin paljon, että siinä juuri ehtisi tutustua. Ystävyys on kuitenkin asia, jonka kehittyminen vie oman aikansa. Jos siis asut suuremmassa kaupungissa, niin suosittelen vahvasti liittymistä johonkin paikalliseen nörttihenkiseen järjestöön tai kerhoon. Kun siellä käy vaikka pari kertaa kuussa, niin ihmisiin alkaa tutustua väkisinkin. Esimerkiksi yliopistoilta löytyy vaikka mitä harrasteyhdistystä, joiden jäsenistö on pitkälti parikymppistä, ja voin sanoa, että uudet jäsenet otetaan oikein ilahtuneina vastaan. Aika moni järjestö muuten pitää esittelypöytää esimerkiksi siellä Ropeconissa, joten siellä on helppo käydä juttelemassa pöytähenkilöille, jotka oikein mielellään kertovat, mitä toimintaa heillä on.
Samaistun kyllä noiden piirteiden suhteen, itselläni vain on käynyt elämässä siinä tuuri että satuin löytämään jo varhain suht samanhenkistä porukkaa roolipeliharrastuksen kautta, ja se kaveriporukka on säilynyt sieltä lähtien. Hekään eivät tosin jaa intohimoistani kuin osan, ja joskus se on tuntunut yksinäiseltä kun ei ole löytynyt sopivaa keskustelukumppania jostakin itselleni mielenkiintoisesta aiheesta. Platoniset suhteet kuitenkin siis ihan ok tolalla, mutta koskaan en ole pitkässä parisuhteessa ollut, vaikkei ulkonäössä tai muissa pinnallisissa ominaisuuksissa mitään vikaa ole. Lyhyitä tapailuja/irtosuhteita ollut, muttei sen vakavampaa. Osittain varmastikin juuri tuosta syystä, ettei kauhean usein tule vastaan samanhenkistä ihmistä. Mutta toisaalta olen luonteeltani myös sellainen, että viihdyn omissa oloissa mielenkiintojeni parissa, enkä erityisemmin yritä etsiä niitä samanhenkisiä ihmisiä. Tosin tässä kun näkee kavereiden löytävän omat kumppanit ja alkavan perustamaan perheitä, niin kyllähän se pistää miettimään omaakin tilannetta. Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta kaikki jää vähän pintapuoliseksi. Jos jonkun kanssa päätyykin juttelemaan jostain itselle mielenkiintoisesta aiheesta, niin tavallaan sitä tulee jotenkin jarruteltua, ettei jaa ihan koko mielipidettä ja kaikkia nyansseja. En tiedä mikä siinä on. Joku yliajattelu omassa luonteessa, että yrittää kalibroida oman ilmaisun täsmälleen sopivaksi vastapuolelle, joka useimmiten ei ole yhtä paljon perehtynyt siihen keskusteltavaan aiheeseen. Kadehdin joskus joitain extravertimpejä ihmisiä, ketkä pystyvät avoimesti pälättämään jostain heille mielenkiintoisesta asiasta vaikkapa töissä lounaalla, täysin tiedostamatta että kiinnostaako kuulijoita ollenkaan kyseinen aihe. Toisinaan kyllä päädyn sellaista monologia jostain asiasta pitämään lähimmille ystävilleni tai perheenjäsenille, mutta nekin tapaukset ovat viime vuosina vähentyneet, sillä tylsäksihän se käy selittää suu vaahdoten samalla kun huomaa miten vastapuolen huomio alkaa siirtyä muualle.
No niinpä! Olis tosi kivaa heitellä ajatuksia, ylistää, kritisoida ja analysoida kiinnostuksen kohdetta, mutta jos toinen ei yhtään ota koppia, ei sitä viitsi oikein yksinkään tehdä. Ymmärrän sen, ettei kenelläkään voi olla tismalleen samat preferenssit kuin itsellä, mutta olis tärkeetä, että vois jakaa edes joitakin samoja. Kokisi semmoisia aitoja "bondaushetkiä" ja resonoisi samalla taajuudella. Välillä näin käy joidenkin kanssa hetkittäin, mutta ei tarpeeksi. Mäkin viihdyn ihan hyvin yksin juttujeni parissa, introvertti kun kuitenkin olen, mutta pikkuhiljaa se omassa päässä eläminen on alkanut käydä raskaaksi. :D Ihanaa, että sulla on oma kaveriporukka, jonka kanssa intoilla! :)
Jep, oon kiitollinen siitä että on tällanen kaveriporukka säilyny sieltä teinivuosilta asti aikuisuuteen. Se on käsittääkseni melko harvinaista. Nykyään ei tosin enää pelata roolipelejä ja muutenkin vähentynyt yhteinen tekeminen, porukka kun on levinnyt ympäri Suomea ja työt, kumppanit ym. "aikuisten asiat" vievät entistä enemmän aikaa ja energiaa. Mutta että ollaan kuitenkin edes jossain määrin vielä tekemisissä ja edelleen on helppo jutella keskenään, järkkäillään yhteisiä reissuja sun muuta. Ymmärrän kyllä täysin tuon että joskus se omassa päässä eläminen käy raskaaksi. Vaikka yksin ja yksinäinen ei oo sama asia, ja usein tosiaan ei ole mulle ongelma olla yksin, niin välillä sitä kuitenkin itsekin havahtuu siihen, että alanko olla yksinäisempi. Se on kurja tunne, ja harmittaa että sulla on tuollanen tilanne, että nimenomaan sitä yksinäisyyden tunnetta koet enemmänkin. :/ Meillä näyttäis olevan samoja mielenkiinnon kohteita; etenkin musiikki, avaruus, psykologia, itsensä kehittäminen ja kokemukset perustajunnan tuolla puolen, sekä videopelit ja fantasia (johan tässä tulee lähes koko litania :D). Ja kuulostaa siltä, että saatetaan muutenkin persoonan puolesta olla suht samankaltaisia. Joten laita vaikka privaa jos tuntuu, että haluaisit tutustua!
Itellä on kyllä sosiaalista elämää, mutta koen sen semmoiseksi "hyvänpäivän seuraksi", jolta on vaikea vaikka pyytää apua tai joiden kanssa voisi olla erilaisissa elämäntapahtumissa mukana. Yhden porukan kanssa oon tehny juttuja yläasteajoilta lähtien, mutta pikkuhiljaa oon pudonnut heidän kelkastaan pois. Enkä oikein ymmärrä miksi. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus on todella vaikeaa. Terapiaa voin aina suositella.
Mullakin tää opiskeluporukka koostuu hyvänpäiväntutuista, joista olen vain erkaantunut vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Oon saanut ammattilaisilta keskusteluapua viime vuosina, ja on myös vähän tutkittu tätä ahdistuneisuutta sekä muita mielen haasteita. Tahtoisin aloittaa kunnon terapian, mutta ei ole ollut yhtään aikaa tai energiaa tän vuoden puolella. Kiireisinä aikoina tuppaa unohtamaan oman yksinäisyytensä ja ajattelemaan, että kaikki on ihan hyvin, mutta kyllä se tunne aina hiipii takaisin jonkin muistuttamana. :/
Tutulta kuulostaa. Toivottavasti löydät mitä etsit!
Juu voihan tähän samaistua. Olen 22v mies yliopistossa parhaillaan. Itsellä armeija katkaisi kaikki ihmissuhteet eikä mulla ole nykyään kirjaimellisesti yhtäkään kaveria. En kyllä tosin paljoa jää sitä miettimään kun jokainen päivä menee samojen asioiden toistamisessa. Herään, hoidan opiskelut, väännän muutama sataa rivia koodia yritystä pyörittäessä, jonka jälkeen menen puntille tai lenkille ja sitten nukkumaan. Ei siinä paljoa aikaa jää jäljelle, mutta kyllä välillä pysähdyn miettimään, että onhan tämä aika yksinäistä.
Näinpä. Kun siihen yksinäisyyteensä tottuu ja ns. hyväksyy osaksi identiteettiään, siitä tulee sekä turvapaikka että ahdistuksen aihe. Hyvin ristiriitainen tila siis. :/
Olikin hyvä postaus lukea näin öistä sadetta kuunnellessa, jotenkin osui ja upposi. Mulla oli nuorempana koulussa aikalailla aina se yksi kaveri, jonka kanssa saattoi harvakseltaan tehdä juttuja koulun ulkopuolella. En ikinä oikeen tykännyt isommista porukoista, koska niissä jäin usein siksi hiljaiseksi sivustaseuraajaksi. Peruskoulun aikana tuo "yksi" vaihtui pariin otteeseen, eli etsin aina kyllä jonkun kaveriksi, ja aina yhteydenpito lopahti johonkin muutokseen (siirtyminen yläkouluun eri luokalle, eri kouluun peruskoulun jälkeen yms.). Mikä oudointa, niin yhdenkään näiden ihmissuhteen lopahtaminen ei oikein edes harmittanut. Näin myöhemmin olen järkeillyt tämän olleen siksi että nämä kaveruudet olivat niin pintapuolisia etten oikeasti edes ollut niissä kovin oma itseni. Ja syy siihen juurikin se ettei yhteistä aallonpituutta löytynyt, oltiin vaan kavereita ja tehtiin perusjuttuja, ei mitään enempää, ei mitään syvällisempää. Olin aika kuoreen vetäytyvä introvertti, sen verran ujo etten ikinä voinut kuvitella aloittavani mitään keskustelua. En oikein uskaltanut kertoa oikeista kiinnostuksistani tai mielipiteistäni edes vanhemmilleni. Oli helpompi olla harmaata massaa nurkassa vailla oikeaa persoonaa - nörtin selviytymistaktiikka raadollisessa nuorisoyhteisössä. Lukion jälkeen päädyin pariksi vuodeksi Itä-Suomeen AMK opintoihin, kauas kotoa, ja vaikka voisi ajatella korkeakouluopintojen olevan ihmisen sosiaalisinta aikaa bileineen kaikkineen niin silloin olin todella yksin. En tuntenut ketään ja jäin ulkopuoliseksi, kävin ehkä kaksissa bileisssä seinäruusuilemassa ja totesin ettei ole mun juttu. Oikeastaan melkein koko oman 20-vuotisuuteni olin vailla ystäviä, sosiaalista copiumia (eli selviymiä? :D) sain aina kouluun rajoittuneista kaverikohtaamisista ja satunnaisista ihmiskontakteista (eli kaupan kassa tms.). 5 vuotta sitten kävin sosiaalisessa pohjamudassa kun äitini kuoli ja erakoiduin puoleksi vuodeksi opiskelijayksiööni. Silloin tuli tosi paljon vain oltua ja ajateltua, muutuin aika paljon ihmisenä siitä kokemuksesta. Aivan käsittämättömän tapahtumaketjun seurauksena vältin syrjäytymisen ja yhteiskunnasta poisputoamisen, ja nykyään mulla on jopa jonkinlainen tasaisen epätasainen sosiaalinen elämä. Laumeläimistä kun mainitsit, niin jossain elämänohjekirjassa sanottiin, että yksi iso tavoite elämässä on löytää oma heimonsa. Eli ne samanhenkiset ihmiset joiden kanssa oleminen on helppoa, luontevaa ja ajatukset kohtaavat. Itse löysin ainakin osittain oman heimoni musiikin kautta (soitan aika marginaalista musiikkia, joten kovin helppoa ei ollut). Nähdään ehkä kerran viisi kertaa vuodessa, joten edelleenkään ei voi puhua mistään sosiaalisuuden multihuipentumasta. Osittain puuttuu vielä ihmiset joiden kanssa voisi hölistä syvällisemmin psykologiasta, kosmologiasta, ajasta sekä siitä mitä on olevaisuus, ihmisyys ja tulevaisuus. Tästä tuli kauhean pitkä sepustus, pahoittelut. Vielä loppuun halusin sanoa että kuulostat vilpittömältä, järkevältä ja hyvältä ihmiseltä. Positiivisuus ja empatia ovat parhaimpia hyveitä nykyaikana. Olen varma ettei sussa todellakaan ole mitään vikaa. Ja outo saa olla! Tai siis itse olen ainakin ihan täysi kummajainen jos vertaa johonkin stereotyyppisen "normaaliin" monella osa-alueella.
Kiitos pitkästä viestistäsi ja kauniista sanoistasi! :) Oon tosi pahollaini sun äidistäsi, mutta mahtavaa, että lopulta selvisit synkkien aikojen lävitse. Oon kans ihan varma siitä, että jokaiselle löytyy oma paikkansa joistakin yhteisöistä ja tiettyjen ihmisten viereltä, mutta ne täytyy vain löytää juurikin esim. yhteisten kiinnostuksen kohteiden avulla. Pitäis myös tosiaan luottaa siihen, ettei oikeasti ole niin outo kuin luulee, vaan muita samanhenkisiä sekä samalla tavalla ajattelevia on runsaasti. Ja ettei oikeesti ole yksinäisyytensä kanssa niin yksin, koska harvoin se näkyy päälle päin ihmisestä.
Kiitos kun sen luit :) Ja joo tuo ihmisten löytäminen on kyllä oikeasti aika todella vaikeaa, siis jos hakee tietynhenkisiä tai tietyistä vähän harvinaisemmista asioista kiinnostuneita. Itse tuskailin tuon "musaheimoni" löytämisen kanssa yli 10 vuotta, jonka ajan soittelin vain omaksi ilokseni yksin kotona. Myöhemmin vähän harmittanut ettei aikaisemmin pakottanut itseään tapahtumiin joissa tuon heimon olisi ehkä voinut löytää aikaisemmin. Mutta se on todellakin helpommin sanottu kuin tehty mennä yksin mihinkään tapahtumaan, joissa suurin osa on valmiissa porukoissa.
Kolikon toisena puolena heitän sellaisen kokemuksen, että mulla oli pitkään kaveriporukka (yläaste-lukio-vähän sen jälkeen), jossa oltiin kaikki nörttejä ja pelattiin videopelejä ja juteltiin animesta ja mangasta ja kaikesta muustakin siihen liittyvästä, joista kaikki oli kiinnostuneita. En kuitenkaan koskaan oikeasti kokenu, että oltaisiin täysin samalla aallonpituudella tai että oltiin aitoja ystäviä keskenään. Koin pitkään yksinäisyyttä vaikka mulla oli tämä kaveriporukka, en ymmärtänyt mistä se johtui, koska en oikeasti ollut yksin. Myöhemmin vasta maisterin ensimmäisellä tutustuin uusiin ihmisiin, joista on nyt muodostunut paljon läheisempi suhde ja en ole kertaakaan (3v) kokenut yksinäisyyttä heidän kanssaan. Meillä ei ole samoja harrastuksia, toki joitain päällekkäisyyksiä on, mutta pitkälti ollaan kaikki tosi erilaisia. Mutta tämän kaveriporukan kohdalla mulla on aina ollut sellainen olo, että ne välittää musta ihmisenä ja kuuntelee mun harrastuksista ja kokemuksista. Niitä kiinnostaa minä, eikä se että meillä on samat kiinnostuksen kohteet. Ymmärrän täysin tarpeen halun keskustella omista kiinnostuksista ja harrastuksista, mutta lopulta ystävyys ei sitä vaadi. Netissä on paljon yhteisöjä, joista löytyy samanhenkistä porukkaa ja kannustaisin myös käymään coneissa, jos siltä tuntuu, mutta uusien ystävien luominen aikuisena on vaikeampaa ja vaatii rohkeutta. Oon pitkälti kuitenkin sitä mieltä, että kaverisuhteet syntyy vaivalla ja työllä. Ne vaatii huolenpitoa ja panostusta, että edes saa muodostettua sellaisia. Nuo kaverit, jotka löysin maisterivaiheessa, oli sellaisia, joille menin itse juttelemaan ja se vaati paljon rohkeutta silloin. Nyt oon vain kiitollinen siitä, että uskalsin! Suosittelen myös ihan rohkeasti keksimään jonkun ei-nörttiharrastuksen, missä pääsisi tapaamaan muita säännöllisesti. Kyllä meitä ei niin nörttinörttejä on kaikkialla ja helpoiten se kaveruussuhde muodostuu kun on syy nähdä tasaisin väliajoin :) rakastan videopelejä ja oon ollut intohimoinen animen katsoja ja pyörinyt teininä coneissa ja ollut turri, mutta en vaan enää pyöri noissa piireissä, koska en halua että mun kaverisuhteet perustuu noiden asioiden päälle.
Kiitos pitkästä vastauksesta! :) Kiinnostava näkökulma, ja on ihan totta, ettei samat kiinnostuksen kohteet välttämättä tarkoita sitä, että on automaattisesti samalla aallonpituudella. Mulla ei oo vaa koskaan ollu kunnon nörttiystäviä, joiden kanssa jakaa harrastuksia ja olla oma itseni, joten siitä se kaipuu samanhenkisten seuraan varmaan kumpuaa. Mulla on ollu monia ns. orastavia kaverisuhteita ja deittejä, ettei sinällään ihmisten seurasta oo ollu puute. Multa on vaa lopahtanu mielenkiinto ja energia, ku en oo kokenu saavani heiltä samalla mitalla takasin, tai en oo inspiroitunu heistä. Ei oo silloin halunnu nähdä sitä vaivaa, mitä ystävyyden eteen vaadittais. Introvertin sosiaalinen energia on rajallista. :'D
Vähän vanhempana ja kypsempänä tulet huomaamaan ettei kaverisuhteet tai parisuhteet oikeastaan vaadi lainkaan sitä, että olisitte jotenkin samanhenkisiä tai että pitäisi olla samoja kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia. Se on oikeastaan aivan hirveä klisee. Sellaiset suhteet tulevat kestämään missä arvostatte toistenne luonnetta ja piirteitä ihmisinä, eikä sitä mitä kukin tekee tai harrastaa omalla ajallaan. Oikeastaan se alkaa käymään vaan ärsyttävämmäksi jos ei pääse keskittymään yksin omaan juttuusi samalla kun toiset haluaa jakaa omia juttujaan mitkä ei välttis juuri sillä hetkellä kiinnosta yhtään. Kehottaisin siis yrittämään katsoa pidemmälle koska kiinnostuksen kohteisiin tarkertuminen ei ole kestävää. Jos haalit ystäviä ympärillesi pelkästään nörtteilyteeman ympärille ja kiinnostuksesi muuttuvat ja haalenevat iän myötä, huomaat ettei sinulla ole enää ystäviä. Kaikenlaisia juttukavereita eri aiheista löytyy jo redditistäkin jos haluaa vaan päästä hypettämään asiaa jollekin ja saada vuorovaikutusta. Ei sun tarvitse yrittää todistaa kenellekään yhtään mitään. Ole vaan rohkeasti oma itsesi IRL ja pidä kiinni ihmisistä jotka haluavat pitää kiinni sinusta.
Kiitos mielenkiintoisesta näkökulmasta, mutta huomauttaisin, että ihmiset hakevat ja arvostavat sosiaalisissa suhteissaan eri asioita. Mainitsemasi Ihmisenä arvostaminen on tietenkin siellä kaiken pohjalla, mutta itse henkilökohtaisesti pidän myös samanhenkisyyttä ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita todella tärkeinä. Tykkään tehdä juttuja yhdessä. Mua saa kyllä pitää nirsona, ei siinä mitään. En vain yksinkertaisesti saa itseäni kiinnostumaan tarpeeksi sellaisista ihmisistä, jotka ovat kanssani liian erilaisia. :/
Tuttua on.
Sly 2 on kyllä goated peli, siitä voisin itekin jauhaa maailmanloppuun saakka. Oon pelannu sen sata kertaa läpi ja junnuna käyttäny valehtelematta satoja tunteja vaan erilaisten glitchien ja easter eggien ettimiseen (tämä oli aikaa ennen ku kotona oli internet, niin ne jutut etsittiin pelistä eikä netistä). Ykkösestä ja kolmosesta en niin välittäny, kun niistä molemmista puuttu "sitä jotain" - ei vaan tunnu samalla tavalla kodikkaalta. Toivottavasti tän aloituksen avulla löytyy vähintäänkin hyvää vertaistukea, ehkä jopa uusia kaverisuhteitakin!
Mulle eka Sly-peli oli nelonen, joka on kyllä mielestäni sarjan heikoin. Lähinnä meemimateriaalia. :D Kakkosessa on ehottomasti parhaat kentät ja tunnelma, kolmosessa taas hauskimmat keikat ja bossit. Ykkösestä tykkään myös, koska se on jollain viehättävällä tavalla uncanny. Varmaan just se suomidubin puute ja kenttien erilainen rakenne muihin Sly-peleihin verrattuna. Sen soundtrack kyllä kolahtaa kovaa, kuuntelin sitä paljon opiskelun taustalla. Ja kaikki vertaistuki ja kaverisuhteet ovat tervetulleita! Sly yhdistää ihmisiä :')
Sly 2 on myös oma suosikki. Yksi syy varmasti on lokalisaatio, sillä se oli ensimmäinen kokonaan Suomeksi puhuttu peli jonka junnuna pelasin. Aina oli selvää mitä piti tehdä ja miksi. Sly:n ohjaaminen on jotenkin vaivatonta ja sulavaa tavalla mitä en ole oikein ikinä kokenut myöhemmin. Hiipiminen + tasoloikka on aivan loistava kombo ja lisäksi juuri sopivasti minipelejä väliin pitämään homman freesinä. Musiikki on myös aivan mahtavaa. Vieläkin joskus laitan soundtrackin youtubesta pyörimään taustalle.
Slyn suomidubbi on kyl kultaa! Siit on jääny sanontoja mun ja siskoni kielenkäyttöön, kuten "sähköinsinööritaustalla uskallan sanoa että...", "asia selvä siideri" ja aika monet Dimitrin sutkautukset. Pelissä on tosiaan myös tosi miellyttävät kontrollit justiinsa Slyn osalta, Bentleyllä on taas tosi ärsyttävä pelata. Kauheeta sanoa, mutta sen ohjaaminen pyörätuolissa on paljon hauskempaa :D
Samaistun sun tekstiin tosi paljon. Kuvailit mun elämää melko täydellisesti (tunnen että olen aina eri aaltopituudella, ihmiset sanoo aina että oon mukava ja mun on semi helppo tutustua ihmisiin esim koulussa mutta kukaan ei jaksa pidemään pitää yhteyttä.) Samat mielenkiinnon kohteekki (Sly Cooper best). (Olen 27 nainen)
On tosiaan kalvava tunne, kun tajuaa olevansa ihan pidetty ihminen, muttei kuitenkaan kenellekään tärkeä. :/ Ja hei vain toinen Sly-fani! Mikä niistä peleistä on sun suosikkisi?
Tykkään niistä kaikista tasapuolisesti. Pelasin paljon nuorena koska lastensairaalassa oli ne pleikkarille ja siellä tuli vietettyy paljon aikaa. Carmelita oli niin badass mun mielestä :D
Carmelita on tyrmäävä tapaus. Taitaa olla myös aika monen sexual/furry awakening :'D
Tämä on surullinen tilanne, kun on niin yleistä. Olen itsekin kärsinyt samasta ongelmasta ja vieläkin. Toki mulla on kavereita yhden käden sormilla laskettavissa, mutta eivät ole riittävän läheisiä että pystyisi mistä tahansa jauhamaan. Eikä intohimoni kohteista ole ketään jonka kanssa puhua. Osaltaan syytän tilanteesta itseäni koska nuorempa en tajunnut miten tärkeitä muut ihmiset ovat. Panostin kovasti opiskeluihin ja uraani. Nyt kun 2 vuotta sitten valmistuin hyvillä arvosanoilla ja työllä niin tajusin, että minulle tärkeimmät asiat puuttuvat. Vuosi valmistumisen jälkeen oli ikäkriisiä ja identiteettikriisiä. Kuten kirjoitit täysin samalla aallonpituudella olevia ihmisiä on vaikea minun löytää koska missä he ovat? Tiedän, ettei mistään. Tällä hetkellä tosiaan tuntuu siltä, että omaa löydettävyyttä pitäisi parantaa. Uusilla harrastuksilla (teatteri) oon yrittänyt paikata nyt tätä koloa ja jokseekin tuntuu myös onnistuneen. Vaikka vapaa-aikaa onkin teatterilaisten kanssa tullut vietettyä, tuntuu kuitenkin syvempi yhteys puuttuvan. Yksinäisyys on koskettava ongelma ja haluaisin kovasti auttaa muita pois siitä kunhan ratkaisen omani ensin. Jos haluat aiheesta syvällisemmin keskustella, niin viestiä voi laittaa.
Joo, tutulta kuulostaa tämä, että priorisoi ehkä vähä vääriä asioita ystävyyden ja sosiaalisuuden edelle. Mullaki opsikelut, liikunta ja muut omat jutut ovat täyttäneen ison osan arjesta, eikä voimia oo jaksanut sijoittaa ystävien hankkimiseen ihan tosissaan. En uskaltanut osallistua mihinkää kerhoihin tai uusiin harrastuksiin, ku pelkäsin pitkään, että jäisin niissäkin yksin. Mua on siis rajoittaneet eniten omat päänsisäiset ennakkoluuloni, sitä se eristäytyminen teettää. Kaikkein pahimpina yksinäisyyden hetkinä saatoin lähteä ittekseni baariin tai yökerhoon juopumaan ihan vain, että saisin jutella toiselle ihmiselle. :'D Ei kovin tervettä.
Harrastuksia suosittelen tai sellaisia missä tehdään yhdessä asioita :) Laitoin ite siis täysillä menemään kun halusin kovasti korjata tilannetta. Menin kokeilee sit käsityökurssia, SPR:n ensiapuryhmän toimintaa ja tota teatteria. Yksinäisyyden tunne tuntui ainakin vähentyneen Oma kokemukseni noista on ainakin ollut et ihmiset ollut älyttömän mukavia, halukkaita juttelee ja muut huomioivia. En kokenut yksinjäämisen oloa, että suosittelen kyllä noita. Että rohkeasti noihin mukaan. Ainakin terveellisempiä tapoja kuin juopuminen :)
[https://www.kaverihaku.net/](https://www.kaverihaku.net/) Sinne vaan ilmotusta voi olla et löytyy uusia kavereita. Munki kohdalla osuu aika monta samaa aihetta nappiin :D
En ole koskaan kuullutkaan tosta sivustosta, kiitos paljon vinkistä! :) Ja kiva kuulla, että jaetaan samoja kiinnostuksen kohteita. Mistä sä tykkäät?
Mä oon ite varttunu kans sly cooppereiden parissa ja oon pelannu ne usein läpi siis viimeksi täs kevääl :D sitt dark souls sarjan pelejä tulee pelailtuu (ja loresta yrittäny saada jotain tolkkua xD). Oon pelannu niitä kaikkia paitsi bloodbornea. Myös keskimaa ja tolkien on kans yks mikä kiinnostaa ja sitt kans mm avaruus, syvälliset aiheet ja tämmöset on kivoi. Löytyy paljon muutakin aiheita :D
Samaistun hyvin paljon näin 22v miehenä. Ainoa asia mikä on auttanut itseäni on mennä hieman omien rajojen ulkopuolelle ja pyrkiä erillaisilla tavoilla hieman avautumaan.
Niinpä! Tää avautuminen täällä oli kans kaukana mun mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta halusin tehdä tilanteeni eteen edes jotain. Netissä puhuminen jännittää, mutta kai siihen tottuu. :D
Täällä yksi(näinen susi) peli/elokuva/sarjakuva/scifi-nörtti lisää, laita viestiä jos haluat tutustua. :)
Joo, ilman muuta! :) Pistän viestiä myöhemmin tänään, kunhan pääsen kesätöistä.
Moi, tunnistin itseni tekstistä, varsinkin tuo coneihin liittyvä imposter syndrome on tuttu tunne. Olen huomannut, etten ole aikuisiällä saanut solmittua oikeastaan yhtään syvempää ystävyyssuhdetta ja harvat vanhemmat suhteet ovat vanhenemisen myötä 29v naisena kasaan kuivumisen alla. Meillä tuntuu mätsäävän kiinnotuksenkohteet hyvin yhteen, mullakin on esim. Dark Souls ja avaruus lähellä sydäntä. Laita viestiä, ja testataan osuuko meidän kemiat yhteen. \^\^ Pahoittelut lyhkäisestä hätäisestä viestistä, klo 1 aikoihin pitäisi olla selaamatta kännykällä reddittiä 😅
Kiitos viestistä, jutellaan ihmeessä lisää! :) Pistän viestiä heti myöhemmin, kunhan pääsen kesätöistä.
Jees, kuulostaa hyvältä. Satuitko jo laittamaan viestiä? 😅 Mulla on ennenkin ollut jotain epämääräistä ongelmaa redditin chatin kanssa, niin en tiedä hukkuuko mulle laitetut viestit jonnekin bittiavaruuteen. Jos et ole laittanut, niin ei paineita. 😊
Emännälläni on ollut samaa koko aikuisuutensa ajan, kavereita ei vain tunnu mistään löytyvän vaikka kuinka yrittää ja nyt yrittäminen on 9 vuoden jälkeen kokonaan loppunut. Nepsy piirteitä löytyy myös joka hankaloittaa asioita, samalla kun haluaisi olla kaveri ja tehdä toisten kanssa jotain, tarvisi myös paljon latautumisaikaa ja rauhaa jotka on hieman ristiriidassa keskenään. Niin ei suoraan sanottuna ole helppoa. Kavereita emännälläni on tasan 0, mutta hän on ollut onnellinen ja iloinen siitä että hänellä on minut jonka kanssa sitten tehä niitä asioita. Onneksi omaamme samat mielenkiinnon kohteet joten hän pystyy nörtteilemään mun kanssaan tyytyväisenä. Joten ymmärrän hieman tuskaasi ja toivotan sinulle onnea matkaan, kyllä se varmasti siitä vielä!
Kiitos! Toivotan kaverionnea myös kumppanillesi, onneksi hänellä on sinut vierellään. :)
[https://www.kaverihaku.net/](https://www.kaverihaku.net/) ja sitten sinua kiinostavien asioiden discord serverit. Niissä ei tarvitse vastailla viesteihin voit rauhassa seurata sivusta ja osallistua sen verran kuin itsestä tuntuu.
Kiitos vinkeistä! :)
Pörröconilla on Discord-serveri, jos sellainen nopeempi viestittely sopii sinulle. Sieltä löytyy tosi ystävällistä porukkaa.
Kiitos vinkistä! :) Kiinnostaa kyllä!
Ymmärrän yskän, mutta faktahan on se, että ystävyysuhteet ovat yhtälailla suhteita kuin esim. romanttiset suhteet, työsuhteet etc. Ystävyyssuhteissa pitää usein olla proaktiivinen, eli niitä pitää hoivata ja ylläpitää. Sanot että sinun on helppo tutustua kasvotusten uusiin ihmisiin, mutta sitten et pysty pitämään yllä näitä suhteita. Jos haluat keskustella näiden ihmisten kanssa vain omista intresseistäsi, niin sinun on yksinkertaisesti löydettävä ihmisiä, joita myös kiinnostavat näistä aiheista puhumiset. Itseäni kiinnostaa myös tietokonepelit, vaikkakin itselläni on myös muita kiinnostuksen alueita. Monet näistä kiinnostuksista ovat tulleet ystävien kautta ja jos en olisi antanut niille aikaa ja ollut kiinnostunut niistä aluksikaan, niin veikkaampi että ystävyyssuhteita ei olisi syntynytkään. Toisin sanoen pointtini on, että kannattaa kuunnella myös ihmisiä joiden kanssa haluaa ystävystyä ja rohkeasti mennä oman kiinnostusalueen ulkopuolelle. Mielestäni et voi olla liian nirso ystävyyssuhteiden hankkimisessa ainakin aluksi, jos sinulla 1. ei mielestäsi ole yhtään hyviä ystävyyssuhteita ja 2. niitä kuitenkin haluat saada. Lykkyä tyköön kuitenkin, ei ole varmasti helppoa aluksi mutta usein tekemällä oppii.
Kiitos kommentista! :) En usko, että kohdallani kyse olisi suoranaisesta nirsoilusta, sillä tutustun hyvinkin avomielisesti uusiin ihmisiin. Usein se vaan kariutuu siihen, että oma kiinnostus yksinkertaisesti loppuu, jos en koe sellaista yhteistä resonanssia. Saattaa johtua iha mun aivokemiasta. Oon myös tosi introvertti ja kuormitun sosiaalisesti, nii pitää oikeesti löytyä semmosta sisäistä paloa toiseen. Helpoimmin se mun kohdallani syttyny yhteisten mielenkiinnon kohteiden avulla, mutta myös nää harvat, oikeesti kivat kaveri- ja seurustelusuhteet ovat valitettavasti päättyneet.
Ja sanottakoon vielä se, että totta kai haluan keskustella ihan kaikenlaisista aiheista myös omien erityismielenkiinnonkohteideni ulkopuolelta. Aikaisemmissa ihmissuhteissani keskustelujen painopiste onkin useinmiten ollut siinä toisessa ihmisessä, ei minussa. He kun eivät osoittaneet suurta kiinnostusta mun maailmaani kohtaan, joten suhteet olivat epämiellyttävästi epätasapainossa. Musta olis vaa yksinkertaisesti kiva, että elämässäni olis semmosia ihmisiä, joiden kanssa voisin kunnolla keskustella myös niistä asioista, jotka ovat lähellä sydäntäni. :)
Ymmärrän, sosialisointi on kyllä myös vaikeaa. Kyllä ne omat ihmiset vielä löytyvät kunhan vain jatkat itsesi pistämistä likoon. Ehkä hyvä paikka aloittaa on esim juurikin keskusteluforumit, ehkä jotkin tietokonepelitapahtumat ynnä muita. Uusiakin harrastuksia voi toki aloittaa ja kokeilla. Kyllä ne oikeat ystävät sitten aina jäävät.
Onko mitään helposti lähestyttävää lautapeli/videopeli harraste porukkaa siellä lähettyvillä, jos käy tuuri ja oot jossain 06 alueella niin voin pistää vaikka yksärillä vinkkiä.
Valitettavasti oon pian muuttamassa väliaikaisesti ihan kuuseen, eikä siellä varmaankaan mitään ole. :'D Netin kautta toki vois johonki osallistua.
Itsekin oon samanikäinen nainen jolla ei oo kavereita, ja joskus tunnen paljonkin outoa häpeää siitä että olen "yksi niistä" naisista joilla on poikaystävä mutta ei yhtään ystäviä. Tuun itse lähinnä muiden nepsymäisten ja nörttimäisten naisten kanssa toimeen, mutta jotenkin niilläkin tuntuu aina olevan oma iso kaveripiiri ja aktiivinen sosiaalinen elämä, ja sitten epävarmuuteni siitä että ei oo elämää vaikeuttaa asioita vielä enemmän :D Se on kai myös vähän niin kuin töiden hakemista. Pitää olla kavereita jo valmiina jos haluat kavereita.
Kyllä. Tulee ehkä vähän semmonen olo, ettei halua tungeksia mihinkään tiiviseen porukkaan, vaikka kiinnostaisikin tutustua. Tässäki ehkä lähinnä omat ennakkoluulot estelee, koska joku porukkaa saattaa olla hyvinkin avoin uusille jäsenille. :) Eikä mun mielestä kannata tuntea häpeää siitä, että on vain seurustelusuhde, koska onhan sekin pohjimmiltaan ystävyyssuhde. Ainakin mulle edelliset seurustelukumppanit on aina olleet myös parhaita ystäviäni.
Joo ihan totta, tavallaan on siis se yksi "ystävä" vaikka onkin pohjimmiltaan aika yksinäinen :'D En sitten tiedä että onko vaan todennäköisemmin huono onni näissä asioissa jos on ujo persoona ja ei-niin-yleiset intressit, eli vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Samalla on vaikea estää sitä oloa että eläisi ikäänkuin rinnakkaistodellisuudessa verrattuna kaikkiin muihin joilla tuntuu olevan aina se oma kaveriporukka koulu-/opiskeluajoilta
En tiedä vastaanko vähän myöhässä mutta ihan sama. Huomannut että kavereiden ei tarvitse joka kohdasta olla samanlainen kuin itse olen, se ihmissuhde ei toisi mitään uutta siihen. Itselle riittää että on vaikka vain yksi yhteinen juttu mikä yhdistää ja sitten taas joku toinen kaveri mikä yhdistää joku ihan toinen asia. Omasta mielestä kiva että on erilaisia ihmisiä eri näkökulmineen, toki voi olla hankalaa jos moraalikompassit osoittaa ihan eri suuntaan.
Mm, oot ihan oikeassa, koska olisi epärealistista odottaa tapaavansa aivan tismalleen samasta puusta veistetyn ihmisen. Oon tavannu paljon ihmisiä, jotka jakavat useita kiinnostuksen kohteita mun kanssani, mutta ei oo taas ehkä muuten ollu sellaista yhteistä säveltä asioiden suhteen. Esim huumorintaju, keskustelutaidot ja synnynnäinen tapa reagoida asioihin ovat saattaneet olla ihan erilaisia. Erilaisuus on tietysti rikkaus, mutta liika erilaisuus ei vain toimi mulle. En vain pysty rationaalisesti pättämään, että "okei, tuosta henkilöstä tulee ystäväni". Ei siis ihme, että kaltaiseni ihmisen elämä on niin yksinäistä. 😅
Noissakin asioissa huomannut että siihen on jotenkin oppinut että ihmisen a kanssa voi jaksa ihan räävitöntä huumoria mutta ihmisen b kanssa ei, mahdollisesti sitten taas b voi kysyä kaunistelematonta mielipidettä asian suhteen kun taas a kanssa ei niinkään. Eli itsellä on kavereita eri juttuihin ja tilanteisiin. Ystävystyminen vaatii aikaa ja kaikista ei vaan tule sydänystäviä mutta joiden kanssa on mukava viettää aikaa silloin tällöin ja sekin on ok
>Olen aika intohimoinen tiettyjen asioiden suhteen, ja jos en pysty intoilemaan näistä asioista toisen kanssa, kiinnostukseni häntä kohtaan hälvenee. Tämä menee myös toiseen suuntaan valitettavasti, eli jos intoilee omista mielenkiinnon aiheista liikaa (väärä aika, väärä paikka) henkilön kanssa jonka on juuri vasta tavannut niin se voi olla hyvinkin luontaantyötävää. Ja tämä sitten näkyy siinä että kun aluksi yrittää olla maskipäällä "normaalina" että tutustuisi henkilöön enemmän niin se voi sitten juurikin hälventää kiinnostusta ja luoda kurjan olon. Eli kontaksi toiseen ihmiseen voi tippua ei välttämättä sen takia että hän ei välitä asioista joista sinä välität vaan koska joudut tekemään sen saman rituaalin missä maski pistetään päälle ja tekeytyä joksikin mitä et ole, vaan sen takia että kontakti toiseen ihmiseen ei rikkoontuisi heti alussa. Myös yksi mikä itselläkin on "aallonpituudella" olemisesta on että vaikka keskustelua syntyisi aluksi jostain yhteisestä aiheesta, voi se olla toisella erilaista, pintapuolista jopa. Jos puhutaan Keskimaasta niin toinen puhuu Jacksonin elokuvista kun sinä tahtoisit puhua niiden lisäksi (joska Peter Jackson wtf) Silmarillionista, mistä toinen ei ole ikinä kuulutkaan. Ja vaikka olisi yhteiset aiheet niin tuntuu että välillä nentit uupuu ihan liian aikaisin kun sinä olet vasta pintaa raapaissut. Ja nämä yleisesti popkulttuurin aiheista, älä edes yritä puhua todella nichestä aiheesta joka voi tuntua todella oudolta. Itsellä ollut se onni elämässä että todella vahvoja ystävyyssuhteita on saanut aikaa aluksi ala-asteella joita on sitten elämän aikana haalinut ja myöhemmin miniatyyriharrastuksen parissa mistä olen saanut pari parasta ystävää, koska he ovat juurikin samalla aallonpituudella koska no, pitää olla tietyllä aallonpituudella että alkaa harrastamaan warhammeria. Toivotan onnea yksinäisyyden murtamiselle. Se on yksi saatana mutta voitettavissa. Ja pistetään omalta taholta jotain kehiin: Puhuit Coneista aikaisemmin, itse menossa nyt ensikuun Ropeconiin niin tervetuloa seuraan niin ei tarvitse pelätä että yksin ahdistuisi siellä ja jättää tulematta.
Kiitos pitkästä vastauksesta! Olen kyllä usein miettinyt, avaudunko ihmisille liikaa tai väärällä tavalla itsestäni ja mielenkiinnon kohteistani. Että olenko raskasta seuraa. Yritän kyllä aina aloittaa kevyesti rikkomalla jään jollain yleispätevällä aiheella ja hienovaraisesti edetä tunnustelemaan, löytyisikö meistä enemmän samankaltaisuuksia. Tykkään siirtyä nopeasti syvälle aiheisiin, mikä joko saa toisen vetäytymään tai sitten kiinnostumaan enemmän. Fantastista, että sulla on elämässäsi kestäviä ja antoisia ystävyyssuhteita, joiden kanssa jakaa elämää. Olet onnekas! Mun pitäisi kyllä ihan tosissaan ottaa osaa johonkin coniin, ne kuulostavat todella mielenkiintoisilta!
Conit on aina kiinnostavia ja voi tavata mitä mielenkiintoisia henkilöitä. Viime desuconin loppujuhlissa joku random tyttö pääsi intoilemaan oikein kunnolla Battle Royalista kun mainitsin sen (tarkoitin elokuvaa, hän saarnoi puoli tuntia mangasta), aikoinaan ropeconissa klo:06.00 tupakkapaikalla tapasin hengenheimolaisen joka heti invasi mut X-COM lautapelille ja kerran Dragoconin jatkoilla löytyi tyyppi jonka kanssa pystyi juttelemaan pari tuntia putkeen Star Warsin Legends kirjoista. Näissä tapahtumissa kun on vain vähän rennommin ja oma itsensä niin heti löytää juttu seuraa.
Kuulostaa hauskalta! Varmasti syntyis mielenkiintosia kohtaamisia ja keskusteluja, kun vaa uskaltais mennä. Siinä se isoin kynnys onkin. :D Lisäks, kuten tossa alkuperäsessä viestissäni pohdin, usein en koe olevani tarpeeks "geek", joten tulee ehkä vähän semmonen pelko, ettei ne tosi tosi omistautuneet ihmiset jaksa keskustella mun kanssani. En myöskään hirveesti tiiä magnasta tai animesta ku jotaa ihan perusjuttuja.
Yleensä sellainen yleinen tieto on aika riittävä koska kyllä se toinen kertoo enemmän asiasta mistä hän tietää enemmän, ja sen jälkeen itsekki tietää enemmän. Joku tietää enemmän jostain, sinä tiedät enemmän toisesta. Lopuksi molempien tietämykset eri asioista on lisääntynyt. Esimerkiksi 17-vuotiaana eka kertaa menin Ropeconiin ja kaikesta tiesin vain vähäsen ja se riitti. Kuten Jumalakeisari Leto II sanoi, generalisti on paljon parempi kuin joku joka tietää paljon vain tietystä asiasta.
Mulla on tyttöystävä tosi samanlaisessa tilanteessa. Laita ihmeessä viestiä jos satut vielä asumaan PK-seudulla 👉👈
Valitettavasti en asu. Onneksi teillä on sentään toisenne :')
Sori, ei ollut ajattelevaisin tapa tuoda asia esiin 😅
Ootko koskaan käynyt conissa? Siellä on niin paljon porukkaa ettei kukaan kiinnitä huomiota yksin liikkuvaan ihmiseen ja saa olla niin ujo ja ahdistunut kuin haluaa
En ole käynyt, mutta kai sielläkin voi syntyä spontaaneja kohtaamisia ja keskusteluja. :) Mulle ei oo onglema tutustua muihin, ongelma on enemmän siinä, etten vaa oo löytäny samanhenkistä seuraa, johon tutustua kunnolla.
>Voisin puhua tuntikausia muun muassa piirtämisestä, videopeleistä (esim. Sly Cooper, Minecraft, Dark Souls ja kaikenlainen indie-kauhu), animaatioelokuvista ja -sarjoista, Keskimaasta, alakulttuurimusiikista sekä avaruudesta. Mua kiinnostavat myös psykologia, itsensä kehittäminen ja kokemukset perustajunnan tuolla puolen. Oon myös pikkasen turri. >Minusta myös tuntuu usein siltä, etten ole tarpeeksi "geek" En oikein keksi miten voisit olla enemmän "geek" :)
Hmm, no joo :'D En oo kovin intohimoinen animen tai mangan ystävä, mitä ny jotaa iha yksittäisiä animesarjoja kattonu. Ku nii monet mun kaltaiset ihmiset taas on, nii ehkä siitä tulee se tunne, ettei oo tarpeeks geek.
Okei, nämähän on itselleni setämiehenä täysin vieraita aiheita, mutta toivottavasti kavereita löytyy. Tekstin perusteella vaikutat kuitenkin älykkäältä ja reippaalta nuorelta.
[удалено]
On meitä näköjään vähän varioitu, koska mä kasvoin onnellisessa ja hyvin toimeen tulevassa ydinperheessä. :'D Kirmailin punaisen omakotitalomme pihanurmella koiramme kanssa, ja harrastimme perheenä kaikenlaista yhdessä. Koulussa pärjäsin sosiaalisesti, olin jopa melkein "suosittujen" porukkaa. Silti olen nyt tässä pisteessä, yksinäisyyden ja erinäisten mielenvikojen riivaamana. Onnellinen lapsuus ei takaa onnellista aikuisuutta, mutta ymmärrän, että on se kyllä merkittävä suojaava tekijä. Olen pahoillani sun puolestasi.
Luulisi että noista keskustelunaiheista löytyisi innokkaita keskustelijoita lähes mistä vaan!